Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 3

Tämä kirjoitus on sarjan kolmas osa ja käsittelee ranskalaisen taloustietelijän Thomas Pikettyn kuuluisuuteen nousseen kirjan "Pääoma 2000-luvulla" kolmatta päälukua jossa pääteemana on taloudellisen epätasa-arvon rakenteet. Kolmas luku on kirjan pisin osio, reilut 200 sivua ja koostuu kuudesta alaluvusta. Pyrin siksi tässä kirjoituksessa kiteyttämään niiden sisällön mahdollisimman lyhyesti.

Tuloerot ja pääoman keskittyminen

Kuten Piketty jo aiemmissa luvuissa esitti; maailmansodat ja niitä seuranneet toimet vähensivät taloudellista epätasa-arvoa (jatkossa pelkkä epätasa-arvo) 1900-luvulla, mutta on tärkeä huomioida ettei kyseessä ollut mikään talousjärjestelmän rakenteellinen ominaisuus tai spontaani korjausliike, vaan kyse oli puhtaasti eksogeenisistä, eli ulkoisista shokeista talousjärjestelmään. Piketty jakaa epätasa-arvon kolmeen luokkaan: 1) palkkatulojen epätasa-arvo 2) pääoman omistamiseen liittyvä epätasa-arvo ja 3) pääomista saatavien pääomatulojen epätasa-arvo. Hän haluaa pitää erillään työstä saatavat palkkatulot ja pääomista saatavien tulot. Eri yhteiskunnissa nämä voivat erota toisistaan; jossain voi olla tasa-arvoiset palkat, mutta epätasa-arvoiset pääomatulot tai päin vastoin, tai siten että molemmat ovat epätasa-arvoisia tai tasa-arvosia, mutta Piketty kuitenkin toteaa, että pääomiin liittyvä epätasa-arvo on lähes aina suurempaa kuin palkkoihin liittyvä.

Kirjassaan Piketty on päätynyt jaottelemaan ylä-, keski- ja alaluokat desiilien avulla. Hän pitää ylintä desiiliä, eli 10 % yläluokkana, neljää seuravaa keskiluokkana ja alinta viittä alaluokkana. Lisäksi hän tarkkailee ylintä desiiliä sentiileittäin, etenkin ylimmän sentiilin 1 % ja alemman 9 % välistä suhdetta. Piketty käyttää runsaasti tekstiä perustelemaan tätä lähestymistapaa, etenkin sen että raaka datan vertailu on täten mahdollista, vaikkakin se on hiukan ristiriidassa kirjan muutoin melko yhteiskuntatieteellis-filosofisen kirjoitusasun kanssa. Tarkastelun kohteena olevista maista on huomionarvoista, että vaikka 1 % saattaa tuntua pieneltä eliitiltä, käsittää tuo luokka esimerkiksi 50 miljoonan aikuisen Ranskassa 500 000 ja 260 miljoonan aikuisen USA:ssa 2,6 miljoonaa ihmistä. Piketty korostaa, että tämä ylin 1 % on äärimmäisen näkyvä yhteiskunnallisessa "maisemassa", eli kyse ei ole pelkästään rahasta. Ylin desiili on Pikettyn mukaan länsimaisissa yhteiskunnissa niin vaikutusvaltainen, että se pystyy jo itsessään ajamaan erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Alla on graafissa vauraimman 0,1 % osuus kokonaistuloista.

Vauraimman 0,1 % osuus kokonaistulosta eri maissa. Lähde: Piketty 2014.

Parhaiten tienaava prosentti ei ole eniten omistava prosentti

Tuloerot ansiotuloissa nähdään joskus virheellisesti hillittynä eriarvoisuutena, joka ei enää synnytä konfliktitilanteita. Tämä on seurausta siitä, että vertailuparina on pääomien jakautuminen, joka on äärimmäisen eriarvoista joka puolella.

- Thomas Piketty

Vaikka työstä saatava tulot ovat siis pääsääntöisesti tasaisemmin jakaantuneet, kuin pääomista saatavat, ovat ne silti voluumiltaan ylivoimaiset sillä kuten aiemmin oli laskettu, karkeasti arviolta 2/3 kokonaistuloista koostuu palkoista saatavasta tulosta. Työn ja pääomatulojen välinen dynamiikka on vaihdellut, josta hyvänä esimerkkinä oli vielä 100 vuotta sitten se, että mikäli pääomatulot olivat riittävän suuret, ei henkilö osallistunut työn tekoon. Tänä päivänä asetelmat eivät ole enää näin selkeät. Nyrkkisääntönä on, että ylin 10 % työvoimasta kerää yleensä 25-30 % koko palkkatuloista, mutta ylin 10 % pääomatulojen saajista kerää jo yli 50 % joissakin maissa jopa 90 % kaikista pääomatuloista. Samoin huomionarvoista on se, että palkkatuloissa alin 50 % muodostaa merkittävän osuuden kokonaispotista (usein suunnilleen ylimmän 10 % kokoinen), kun taas pääomatuloja alimmalla 50 % kansasta ei usein ole lainkaan.

Palkkatulojen osalta Piketty pitää historian tasa-arvoisimpana Skandinaavian maita 1970- ja 90-lukujen välisenä aikana, tällöin palkkatulo jakaantui siten, että ylin desiili keräsi 20 %, keskimmäiset neljä 45 % ja alimmat viisi desiiliä jopa 35 % kokonaispotista. Tällainen jako mahdollistaa laajan keskiluokan olemassaolon. Keskimääräisen tasaisina puolestaan nousevat esille Saksa ja Ranska, joissa ylin desiili nappaa 25-30 % ja alimmat viisi 30 % kokonaispalkkatuloista. Yhdysvalloissa, jota Piketty pitää hyvin epätasa-arvoisena palkkatulojen jakaantumisen suhteen, ylin desiili nappaa 35 %, siinä missä alimmat viisi vain 25 %.

Myös pääomatulojen osalta Skandinaavian maat ovat olleet tasa-arvoisimpia. Ylin desiili on omistanut arviolta 50-60 % koko varallisuudesta. Keski-Euroopassa osuus on ollut 60 % pinnassa, Ranskassa esim. 62 % ja Yhdysvalloissa jopa 72 %:ssa 2010-luvulla. Se, mikä Pikettyä kuitenkin hämmästyttää eniten on, että näissä maissa alimmat viisi desiiliä, eli puolet kansasta, ei omista käytännössä mitään varallisuutta. Esimerkiksi Ranskassa alin luokka omistaa vain 4 % ja Yhdysvalloissa vain 2 %. Itse asiassa sellaista yhteiskuntaa ei edes tiedetä koskaan olleen olemassa, jota voitaisiin kuvailla edes alustavasti tasa-arvoiseksi pääomien omistuksen suhteen. Siis siten, että alimmalla 50 % kansasta olisi jonkinlainen merkittävä rooli pääomien omistuksessa.

Puolelle väestöstä varallisuuden ja pääoman käsitteet ovat jokseenkin abstrakteja. Miljoonille ihmisille varallisuus merkitsee muutaman viikon palkkatuloa käyttötilillä, tai matalakorkoisella säästötilillä, autoa ja huonekaluja. Väistämätön fakta on tämä: varallisuus on niin keskittynyttä, että laajat yhteiskunnalliset segmentit ovat käytännössä tietämättömiä sen olemassaolosta, niin että jotkut kuvittelevat sen kuuluvan epätodellisille tai mysteerisille tahoille.

- Thomas Piketty

Ylimmän desiilin osalta varallisuuden luonne vaihtelee. Käytännössä kaikki tässä yläluokassa omistavat ainakin oman kiinteistönsä ja kiinteistöjen osuus pääomista on suuri (1/2 tai jopa 3/4) yläluokan alimmissa yhdeksässä sentiilissä, eli rikkaimman 1 % alla olevissa. Ylin sentiili eroaa, sillä siellä erilaiset rahastot ja muut sijoitusinstrumentit muodostavat enemmistön. Keskiluokassa, eli ylimmän desiilin ja alimpien viiden välissä asuminen muodostaa varallisuuden selkärangan. Keskiluokka onkin saavuttanut paljon viimeisen sadan vuoden aikana, sillä 1900-luvun alussa Ranskan, Englannin ja Ruotsin pääomat olivat keskittyneet niin, että ylin desiili omisti käytännössä kaiken (ainakin yli 90 %) varallisuuden maassa. Ylin sentiili omisti jo yleensä yli 50 % kaikesta, jossain jopa yli 60 %, kuten Britanniassa. Keskiluokkaa ei ollut, vaan alin 90 % omisti loput 5-10 % niin tasaisesti jakautuneena, ettei merkittävää eroa keskiluokan ja köyhien välillä edes ollut. Piketty toteaakin, että nämä lukemat kuvaavat suuren todistusaineiston varassa 1800-luvun yhteiskuntia, joita hänen paljon esimerkkinään käyttämänsä kirjailijat Jane Austen ja Honore de Balzac kuvasivat kuuluisissa teoksissaan.

Tuloerojen moraalifilosofiaa

Mikäli tuloerot nähdään oikeutettuina, esimerkiksi koska ne nähdään seurauksena rikkaan valinnasta tehdä enemmän ja tehokkaammin töitä kuin köyhän, tai koska rikkaiden estäminen tienaamasta enempää väistämättä vahingoittaisi yhteiskunnan huono-osaisimpia, niin on täysin mahdollista asettaa uudet ennätykset ansiotulojen keskittymisessä. Tämän vuoksi arvelen, että Yhdysvallat saattaa tehdä uuden ennätyksen vuoden 2030 paikkeilla, jos tuloerot palkkatyöstä ja hieman vähemmässä määrin pääomien omistamisesta, jatkavat kasvuaan, kuten ne ovat tehneet viime vuosikymmeninä. Ylin 10 % saisi tällöin noin 60 % kansantulosta, siinä missä alin 50 % saisi juuri ja juuri 15 %. 

- Thomas Piketty

Italialainen tilastotieteilijä Corrado Gini (1884–1965) on kehittänyt kenties tunnetuimman mittariston mittaamaan epätasa-arvoisuutta yhteiskunnissa. Ginikertoimet sijoittuvat johonkin nollan (täydellinen tasa-arvo) ja yksi (täydellinen epätasa-arvo) välille. Esimerkiksi aiemmin mainittujen Skandinaavian maiden Ginikerroin oli palkkatulojen osalta vain 0.19 parhaina vuosikymmeninä. Ranskan Belle Époque'n (1890-1914) aikana taas ginikerroin oli varallisuuden osalta 0.85. Myös useita muita mittaristoja on luotu viime vuosisadan aikana, joiden ansiosta tuloeroista on tullut eräänlainen normaali asia.

Kysymys tuloeroista ja taloudellisesta epätasa-arvosta on kuitenkin pohjimmiltaan moraalisfilosofinen: onko taloudellinen epätasa-arvo oikein ja kuinka paljon sitä pitää olla? Vastatakseen tähän kysymykseen onkin hyvä perehtyä juurikin epätasa-arvon rakenteisiin joita Piketty ansiokkaasti tuo esille. Pikettyn mukaan yhteiskunta voi saavuttaa epätasa-arvoisen kokonaistulonjaon (ylin desentiili 50 % ja ylin sentiili 20 % kokonaistulosta) kahdella tavalla. Ensimmäinen on hyperpatrimoniaalinen yhteiskunta ts. vuokraisäntien yhteiskunta. Siinä varallisuus on äärimmäisen keskittynyttä ja periytyy sukupolvelta toiselle. Toinen tie on uudempi ja esiintyy Pikettyn mukaan erityisesti Yhdysvalloissa; hypermeritokraattinen yhteiskunta ts. supermanagerien yhteiskunta. Tällaisessa yhteiskunnassa epätasa-arvo ei synny perinnöistä, vaan erittäin epätasa-arvoisesta palkkatulojen jakaumasta. Nämä stereotypiayhteiskunnat voivat kuitenkin esiintyä myös yhdessä, johon merkit Yhdysvalloista Pikettyn mukaan viittaavat.

Kaksi maailmaa

Suuressa määrin tuloeroja ja eriarvoisuutta 1900-luvulla vähensi sodan kaaos, sen mukanaantuomien taloudellisten ja poliittisten shokkien kanssa.

- Thomas Piketty

Kuten jo aiemmin todettua, äärimmäisten tuloerojen maailma 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa murentui monissa Euroopan valtioissa veristen sotien vuoksi. Ranskassa ylin sentiili menetti asemansa 1914-1945 välillä, kun pääomista saatavat tuotot romahtivat. Piketty pystyy tunnistamaan maailmansotien aiheuttamat shokit poikkeuksellisen pitkän tarkkailuajanjakson ansiosta, hänen datansa ulottuu parhaimmillaan aina 1700-luvulle asti. Sodalla on useita samanaikaisia vaikutuksia talouteen. Yksi tärkeimmistä on inflaatio (rahan painaminen ja velkaantuminen kiihtyy), työvoiman tarjonnan romahdus (koska miehet ovat rintamalla tai vankeina) sekä sisäsisen koheesion korostaminen, jolloin parempiosaiset ovat valmiita luopumaan joistain eduistaan.

Palkka- ja pääomatuloissa on aina ollut peruslogiikkana se, että mitä korkeammalle kokonaistuloissa mennään, sitä suuremmaksi pääomatulojen osuus kasvaa. Se mikä nykyajassa on erilaista sadan vuoden takaiseen on, että tuloluokissa täytyy mennä entistä korkeammalle, jotta palkkatulojen osuus kutistuu alle pääomatulojen. Pikettyn datan mukaan vasta rikkaimman 0,1 % osalta pääomatulot ylittävät työstä saatavat. Aiemmin tämä luokka oli suurempi (Belle Époque'n aikana kymmenkertainen). Pikettyn mukaan tämä johtuu siitä, että olemme siirtyneet vuoranantajayhteiskunnasta manageriyhteiskuntaan. Ylin desiili on siis tänä päivänä entistä monimuotoisempi, siellä on perijöiden lisäksi juristeja, lääkäreitä, menestyneitä yrittäjiä, kauppamiehiä ja insinöörejä. Nämä ammattiryhmät ovat yleisiä alimmissa yhdeksässä sentiilissä ja onkin käytännössä mahdotonta nousta näistä ryhmistä yhteiskunnan ylimpään sentiiliin, jossa siis pääomatulot hallitsevat.

Yhdysvallat on täysin erilainen tapaus, kuin Euroopan valtiot. Siellä nimittäin ei tapahtunut samanlaista vuokranantajayhteiskunnan murtumista, kuin Euroopassa, vaan taloudellinen epätasa-arvo lähti kasvuun eri syistä viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Vuosikymmenet sotien jälkeen olivat USA:ssakin aikaa jota monet, kuten Paul Krugman, edelleen haikailevat. Ylimmän desiilin tulojen osuus kokonaistuloista on kasvanut 1980-luvulta asti ollen nyt yli 50 % ja matkalla kohti 60 %:a vuoteen 2030 mennessä. Vuoden 2008 talouskriisistä ei ollut tuloerokehityksen katkaisijaksi, mutta sen sijaan tuloeroilla oli Pikettyn mukaan osallisuutensa kriisissä. Nimittäin keski- ja alaluokan ostovoima, eli palkkatulot, eivät ole kasvaneet viime vuosikymmeninä, vaan kasvun hedelmät ovat sataneet ylimmän desiilin laariin. Tämä on osiltaan johtanut keskiluokan valtavaan velkaantumiseen.

Yhdysvaltojen kasvavan eriarvoistumisen taustalla on Pikettyn mukaan supermanagerien nousuksi kutsuma ilmiö. Kyseessä ovat siis työllään rikastuneet korkeat toimihenkilöt suuryrityksissä, jotka saavat historiallisesti tarkasteltuna ennen näkemättömiä palkkatuloja työpanoksistaan. Supertähdet ovat näkyvyydestään ja maineestaan huolimatta varsin marginaalinen ryhmä: heidän osuutensa USA:n rikkaimpien 0,1 % joukossa on vain 5 %.

 

Palkkatuloerojen kasvu

Palkkaerojen kasvun syynä pidetään yleisesti koulutuksen ja teknologian kehityksen välistä kilpailua. Teoriassa tämä tarkoittaa, että työntekijän palkka on suhteessa hänen tuottavuuteensa ja toiseksi tuo tuottavuus johtuu erityisesti hänen hankkimistaan taidoista, sekä näiden taitojen kysynnästä ja tarjonnasta kussakin yhteiskunnassa. Esimerkiksi jos insinöörejä olisi koulutettu vähän, mutta käytössä olevat teknologiat vaativat insinööritaitoa, silloin insinöörien kysyntä on korkea ja tarjonta alhainen, jolloin heidän palkkatasonsa todennäköisesti nousee erittäin korkeaksi verrattuna muihin ammatteihin. Tämä teoria on hyvin pelkistetty ja naiivi, kuten Piketty sanoo.

Välttääkseen tämän ammatillisen eriarvoistumisen koulutusjärjestelmien tulisi nopeasti pystyä lisäämään uudenlaisia koulutusohjelmia sen mukaan, miten teknologinen kehitys etenee. Claudia Goldin ja Lawrence F. Katz ovat esimerkiksi sitä mieltä, että USA:n palkkaerojen kasvu johtuu nimenomaan koulutusjärjestelmän epäonnistumisesta. Piketty sanoo, että pitkässä juoksussa paras keino vähentää yhteiskunnallista eriarvoistumista on nimenomaan investoida koulutukseen.

Minimipalkka on eräs nykyajan suurimmista puheenaiheista. Yksittäisen työntekijän tuottavuuden mittaaminen on ollut aina vaikeaa ja monissa tehtävissä jopa mahdotonta. Mahdollista se on toistettavissa ammateissa, kuten liukuhihnatyössä tai vaikkapa McDonaltsin työntekijänä. Tämän vuoksi palkan määrittäminen onkin vaikeaa. Voisikin kuvitella, että palkka voitaisiin helposti maksaa vaikkapa päiväkohtaisen tuloksen perusteella, mutta tällaisessa menettelyssä pienipalkkaisilla olisi riski joutua ilman palkkaa, mikäli ongelmia ilmenisi tuotannossa tai taloudessa laajemmin. Tämän vuoksi onkin yleisesti havaittu paremmaksi tarjota jonkinlainen vakuutus työntekijälle siitä, että hän saa tietyn määrän rahaa tapahtui mitä tapahtui. 1900-luvun aikana siirryttiinkin kehittyneissä maissa päivittäisestä palkanmaksusta kuukausittaiseen. Piketty ylistääkin kuukausipalkkaa yhtenä suurena innovaationa, joka stabilisoi työväenluokan elämää ja nosti vakituiset työntekijät tilapäistyöntekijöita vahvempaan asemaan. Kiinteä kuukausipalkka myös suojaa työntekijöitä työnantajien mielivallalta.

Yhtä haastavaa on tietenkin toimitusjohtajien tai muiden korkeiden toimihenkilöiden työn tuottavuuden ja siten palkkatason määrittely objektiivisesti. Pikettyn sanoma on siinä, että korkeita palkkoja ei oikeastaan voi mitenkään perustella täysin aukottomasti tuottavuudella, vaan kyse on aina enemmän tai vähemmän tehtävän statuksesta ja erilaisista psykologisista vaikutteista. Lisäksi toimitusjohtaja ei edes pysty vaikuttaamaan suurimpaan osaa niistä muuttujista, jotka määrittelevät yrityksen tuloksen.

Mikäli katsomme useita suoritustason mittareita, myynnin kasvua, voittoja jne. voimme hajoittaa havaitut muuttujat toisten eri muuttujien summiksi: varianssiksi joka johtuu yrityksen ulkopuolisista tekijöistä (yleinen talouden tila, raaka-aineiden hintapiikit, valuuttojen kurssiheilahtelut, muiden samalla sektorilla toimivien yritysten keskimääräinen suoriutuminen jne.) sekä yrityksen sisäisistä variansseista. Yritysjohtajat voivat vaikuttaa vain jälkimmäisiin. Jos johtajien palkat määriytyisivät marginaalisen tuottavuuden kautta, voisi olettaa, että niiden muuttujilla olisi hyvin vähän tekemistä yrityksen ulkopuolisten muuttujien kanssa ja ne riippuisivat pelkästään tai enimmäkseen sisäistä muuttujista. Tosiasiassa todistamme täysin päinvastaista: silloin kuin myynti ja voitot kasvavat ulkopuolisista syistä, johtajien palkat kasvavat eniten. Tämä on erityisen selkeää yhdysvaltalaisissa yrityksissä: Bertrand ja Mullainhatan käyttävät tästä ilmiöstä  "pay for luck" -nimitystä.

- Thomas Piketty

Pääomatulot ja eriarvoistuminen

Varallisuuden omistamisen jakautumisessa on kautta historian ollut nyrkkisääntönä, että vaurain desiili on omistanut 80-90 % varallisuudesta ja korkein sentiili 50-60 %. Tähän muottiin ovat osuneet yhteiskunnat aina antiikista muutaman vuosisadan takaisiin agraariyhteiskuntiin. Aikakausi ensimmäisen maailmansodan jälkeen on siis anomalia pääoman omistamisen suhteen. Koskaan aiemmin ei vastaavaa pääoman jakautumista korkeimman desiilin ulkopuolle ole nähty. Ei ole syytä olettaa, että tämä uusi normaali olisi pysyvä asiantila. Pääomaan liittyvä eriarvoistuminen on kasvanut 1980-luvulta alkaen, mutta globalisaatio on tehnyt ilmiön mittaamisesta entistä vaikeampaa.

Joka tapauksessa olemme edelleen kaukana vuosisadan takaisesta tilanteesta. Pikettyn mukaan tällä hetkellä vaurain desiili omistaa arviolta 60-65 % kaikesta varallisuudesta ja keskiluokka, eli neljä seuraavaa desiiliä omistaa kolmanneksen. Viime vuosisadan siirtymä tarkoitti siis sitä, että varallisuutta valui vauraimmalta kymmenykseltä alemmille tasoille, mutta alin puolikas väestöstä ei ole tässä siirtymässä saavuttanut juuri minkäänlaista asemaa pääomien omistajana, vaan osuus on edelleen jossain nollan ja viiden prosentin välissä.

Monille voi tulla yllätyksenä, että Yhdysvallat oli 1970-80 -lukujen Ruotsin tasolla taloudellisessa tasa-arvossa 1800-luvun alussa. Syyt tälle ovat siinä, että Yhdysvalloissa ei yleisesti ollut ehtinyt kehittyä pääomia, muuttajia tuli jatkuvasti lisää ja perhekoot olivat suuria. Erot pohjoisen ja etelän välillä olivat kuitenkin havaittavissa, koska eteläiset osavaltiot muistuttivat taloudelliselta ja sosiaaliselta rakenteeltaan enemmän Eurooppalaisia valtioita. 1910 USA:n varallisuuden eriarvoistuminen oli jo saavuttamassa Euroopan tason; ylin desiili omisti 80 % ja sentiili 45 % kaikesta varallisuudesta. Tämä huolestuttava kehitys ei jäänyt huomaamatta myöskään ekonomisteilta, joista esimerkiksi Willford King käsitteli aihetta kirjassaan vuonna 1915. Tässä tullaan erikoiseen huomioon, jonka Piketty esittää: sata vuotta sitten Yhdysvalloissa oltiin ylpeitä siitä, että uusi maailma oli pääomien omistuksen suhteen tasa-arvoinen - tänä päivänä tilanne on täysin päinvastainen: amerikkalaiset pitävät ylpeydenaiheenaan korkeita tuloeroja, koska niiden nähdään toimivan kapitalismin moottorina.

Piketty pitää varallisuuden hyperkeskittymisen syynä teoriaansa r>g :tä. Eli koska kasvu on niin alhaista (0,5-1 %) mutta samalla pääoman palautusprosentti on 4-5 %. Tämä tarkoittaa, että olemassa oleva varallisuus uusiutuu nopeammin, kuin talous kasvaa. Mistä sitten johtuu alhainen kasvu ja toisaalta pääoman korkea palautusprosentti? Kautta historian talouskasvu on melko harvinainen ilmiö, se ei ylittänyt 0,1-0,2 % vuodessa kertaakaan ajanlaskun alun ja teollisen vallankumouksen alun välillä. Samalla kuitenkin pääoman historian osalta on melko selvää, että palautusprosentti sille on ollut aina suurempi kuin talouskasvu, keskimäärin noin 4-5 % vuodessa, pessimistisempien arvioidenkin mukaan 2-3 %. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli kasvu on 1 % ja pääoman tuotto 5 %, niin pääomien omistajien täytyy sijoittaa vain viidennes pääomatuloistaan uudelleen, pitääkseen huolen siitä, että heidän pääomansa kasvaa keskimääräisiä ansiotuloja nopeammin.



R versus G - kasvu ja pääomien palautusprosentti 0-2012, sekä ennuste 2012-2100. Lähde Piketty 2014.

Se miksi 1914 vuodesta lähtien tilanne on muuttunut, selittyy Pikettyn mukaan poikkeuksellisilla olosuhteilla: sodan tuhot, progressiivinen veropolitiikka jonka mahdollisti sodan aiheuttama poikkeuksellinen ilmapiiri, ennennäkemätön kasvu toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Valitettavasti useat merkit näyttävät, että tämä poikkeuksellinen aikakausi on tulossa loppuunsa. Mikäli verokilpailu jatkuu loogiseen päätepisteeseensä, eli nollaan, voidaan tällä vuosisadalla Pikettyn mukaan palata takaisin sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Edes keskimääräisen pääomaveron 30 % säilyminen ei auta muuttamaan r>g -prosessia. Mihin siis kehitys vie meidät? Pikettyn mukaan pääoman keskittyminen johtaa matemaattisesti lopulta pääoman palautusprosentin alentumiseen, mutta tähän pisteeseen ajautuminen vaatisi kymmeniä vuosia rajoittamatonta pääomien keskittymistä.

Pääomien keskittymisen tuoma skaalaetu on ymmärretty hyvin kauan. Perinteisissä aristokraattisissa yhteiskunnissa oli tapana, että perheen vanhin poika peri kaiken perheomaisuuden. Näin vältettiin pääoman diffusioituminen ja varmistettiin, että pääoma tuottaa myös jatkossa varmaa tuottoa ja perhe pysyy aristokraattisena. Jakamalla perintöä olisi vaarannettu suvun asema. Myös pääoman tuotoilla elämistä painotettiin, perijöillä ei ollut oikeutta käyttää pääomaa elämiseen. Tätä järjestelmää alettiin purkaa vasta 1700-luvulla suuresta vastustuksesta huolimatta. Piketty toteaa, että Ranskan suuri vallankumous epäonnistui, sillä alhainen pääomavero joka tuli maanomistajien kontolle, oli liian alhainen (1-2 %) toimiakseen r>g -ilmiön lieventäjänä. Vaikka talouskasvu alkoi kiihtyä 1800- (0,5 %) ja 1900-luvuilla (1 %) ei g:llä ollut merkitystä koska r kasvoi edelleen historiasta tuttua 5 % vuosivauhtia.


Palataanko eriarvoistumisessa menneisiin aikoihin?

Belle Époque'n aikana rikkain prosentti pariisilaisista eli käytännössä pelkästään pääomatuloillaan elintasoa, joka vastasi 80-100 kertaisesti keskimääräistä palkansaajaa. Tämä systeemi näytti toimivan ikiliikkujan tavoin, sillä rikkaat eivät edes käyttäneet kaikkia pääomatulojaan, vaan investoivat niitä edelleen uuteen pääomaan. Ensimmäinen maailmansota katkaisi tämän kehän ja 30-luvulla vaurain sentiili nautti enää 30-40 kertaista tulotasoa pääomasta. Vuosikymmenen loppupuolella luku oli pudonnut enää 20:een. Vuoranantajien yhteiskunta oli tullut päätökseensä.

Rastignatin dilemma, eli perijöiden eliitin elintaso oli valtavasti korkeampi kuin työntekijöiden palkkaeliitin. Lähde: Piketty 2014. 

Ennen ensimmäistä maailmansotaa pääoma- tai yritysveroja ei tunnettu, jos niitä jossakin oli niin ne olivat mitättömän pieniä. Olosuhteet olivat siis ihanteelliset pääomien kasaamiseen. 1900-luvulla kuitenkin otettiin käyttöön lukuisia erilaisia veroja, jotka muuttivat asetelmaa. 1950-1980 -välisillä vuosikymmenillä pääomavero oli keskimäärin jossakin 30 % tietämillä, ja jossain se saattaa edelleen ollakin, mutta globaali verokilpailu on jo laskenut merkittävästi verotasoa. 30 % pääomavero voi tuntua suurelta, mutta jos pääomalla on keskituottona tuttu 5 %, niin verojen jälkeen jäisi edelleen 3,5 % tuotto ja kun muistetaan kaava r>g, niin kasvu on vain harvoin pystynyt nousemaan yli tuon.

Kiinteistöverot olivat todella alhaiset aina 1900-luvulle asti ja ne maksettiin yleensä perimisen yhteydessä, eli kerran sukupolvessa. Niitä alettiin sittemmin nostamaan progressiivisiksi, kuitenkin maksimissaan esimerkiksi 5 %:iin kuten Ranskassa 1901. Piketty toteaa, ettei tällä verotuksellakaan ollut merkitystä pääomien kasaantumisen ehkäisemisessä, toisin kuin sotien aikana säädetyillä 20-30 % hätätilaveroilla, jotka oikeasti järisyttivät omistussuhteita.

Pikettyn arvoiden mukaan emme välttämättä ole menossa tällä vuosisadalla kohti viime vuosisadan alun tilannetta, mutta ainakin keskiluokan omistuksien puolittuminen näyttää nykyisellä tahdilla todennäköiseltä. Muuttujia on kuitenkin paljon ja kaiken mennessä pääomien kasaantumisen kannalta nappiin, voimme olla samassa tai pahemmassa tilanteessa sata vuotta sitten. Piketty toteaa, että on illuusio uskoa, että modernissa kasvussa tai markkinataloudessa olisi jotain piirteitä, jotka tasoittaisivat taloudellisen epätasa-arvon kiihtymistä ja veisivät yhteiskuntaa kohti harmoniaa.


Perinnöt

1950 ja -60-luvuilla luovutukset ja lahjoitukset käsittivät vain muutaman prosentin kansantulosta, joten  In 1950–1960, joten oli perusteltua ajatella, että perinnöt olivat vähentäneet merkitystään ja että pääoma oli vähemmän merkityksellistä kuin menneisyydessä ja jotain, jonka yksilö keräsi työllään ja säästämisellään elinaikanaan.  Usea sukupolvi kasvoi näissä olosuhteissa (vaikkakin käsitys ei aivan vastannut todellisuutta), toisin sanoen "baby boomers" -sukupolvi (syntyneet 1940-luvun lopulla ja 50-luvun alussa), joista monet ovat edelleen elossa. Heille oli luonnollista olettaa, että tämä oli "uusi normaali". Vastaavasti nuoremmat ihmiset, etenkin 70- ja 80-luvuilla syntyneet, ovat jo kokeneet jossain määrin, että perintöjen merkitys tulee jälleen näyttelemään roolia heidän, heidän sukulaistensa ja ystäviensä elämässä. Tälle ryhmälle sillä, saako lapsi perintöä vai ei, voi olla olennainen merkitys siinä kuka tulee omistamaan kiinteistöjä ja kuka ei, missä iässä ja kuinka arvokas tuo kiinteistö tulee olemaan. Joka tapauksessa merkitys on suurempi kuin aiemmilla sukupolvilla.     Perinnöt näyttelevät suurempaa osaa heidän elämässään, urallaan sekä yksilövalinnoissa, kuin baby boomers -sukupolven osalla.

- Thomas Piketty

Pääomien merkitys ei siis ole juurikaan laskenut tänä päivänä, vaikkakin niiden muoto on kokenut mullistuksen 1900-luvulla ja toisaalta äärimmäisen keskittyneestä varallisuudesta on siirrytty melko keskittyneeseen. Pikettyn mukaan perintöjen merkitys tulee kasvamaan tällä vuosisadalla keskeiseksi. Tämä johtuu hänen mukaansa ensisijaisesti siitä, että kun r on tarpeeksi pitkään suurempi kuin g, peritty omaisuus hallitsee suhteessa säästettyyn. Menneisyydessä säästetty varallisuus kasvaa nopeammin, kuin tällä hetkellä säästöön kenties saatava.

Varallisuuden keräämisen puolustajat ovat tukeutuneet erityisesti Franco Modiglianin elinkaariteoriaan varallisuudesta. Tämän teorian ytimessä on ajatus siitä, että ihmiset keräävät työuransa aikana varallisuutta, jota käyttävät sitten pois siirtyessään eläkkeelle ja kuollessaan varallisuus on keskiarvoisesti "syöty" pois. Tämä teoria oli erittäin suosittu 1950-luvulla ja monet suurien ikäluokkien edustajat uskovat edelleen tämän suuntaiseen "totuuteen" vaurastumisessa. Varallisuuden kasautuminen ei siis ole mitään muuta, kuin osa yhden henkilön elämän sisällä tapahtuvaa sykliä.

Koska pääoma on edelleen keskeisessä roolissa yhteiskunnan toiminnassa (tuotantoa edeltää tilojen ja raaka-aineiden hankinta jne.) ja toisaalta kuolleisuus on kasvavassa hitaasti mutta varmasti, ei ole syytä olettaa, että perintöjen merkitys olisi katoamassa mihinkään, vaan päin vastoin. Johtuen suurista ikäluokista ja toisaalta sotien aiheuttamista tuhoista ns. perintövirrat olivat melkoisen pienessä roolissa 1900-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla. Toista on kuitenkin luvassa, mikäli Pikettyn arviot osuvat oikeaan 2000-luvun ensimmäisen puolikkaan osalta. Maat kuten Saksa, Italia, Espanja, Japani ja Suomi ovat tämän kehityksen ensimmäisiä. Ne maat, joissa ikäkohortit ovat pienentyneet eniten, saattavat todistaa ennennäkemättömän perintöjen virran.

Eräs luku, joka on myös vaihdellut viimeisen sadan vuoden aikana on se, kuinka paljon varallisuutta kunakin vuonna kuolleilla on verrattuna elossa oleviin. Ennen maailmansotia kuolleet olivat rikkaampia, kuten ovat nykyäänkin (20 %), mutta suurten sotien aikaan ja etenkin niiden jälkeen elettiin jonkin aikaa erikoisessa tilanteessa, jossa elossaolevilla oli enemmän varallisuutta, kuin kuolleilla. Se mikä pienentää nykyisin kuolleiden varallisuutta vrt. elossa olevat on lahjoitukset, joita Pikettyn arvion mukaan on niin paljon, että ilman lahjoituksia kuolleet olisivat arviolta kaksi kertaa niin rikkaita, kuin elossa olevat. Tällä on suuria vaikutuksia yhteiskuntien dynamiikkaan. Piketty toteaa hyvin, että henkilöllä jolla oli hyviä liikeideoita 30-vuotiaana, ei todennäköisesti ole niitä enää 80-vuotiaana.

Käytännössä massiivinen vanhempien ikäluokkien tuhlaaminen, jota elinkaarimallissa  ennustettiin, ei näytä tapahtuvan huolimatta siitä, kuinka paljon eliniändote kasvaa. Syy tälle on epäilemättä sukujen sisäisen jatkuvuuden vaaliminen (kukaan ei oikeasti halua kuolla ilman mitään, edes vanhentuvissa yhteiskunnissa), yhdessä puhtaan varallisuuden kumuloitumisen ja puhtaan turvallisuuden tunteen, ei edes vallan tavoittelun kanssa. Erittäin suuri varallisuuden keskittyminen (ylin kymmenys yleensä aina omistaa 50-60 % kaikesta varallisuudesta, joka jokaisessa ikäkohortissa) on puuttuva linkki, joka selittää nämä tosiasiat, ja jota Modiglianin teoria totaalisesti jättää käsittelemättä. Tasaisen varma paluu dynastia -tyyppiseen varallisuuden epäarvoisuuteen sitten 1950-60 -lukujen  selittää vanhempien ikäluokkien säästöjen käyttöjen käyttämättäjäämisen (suurin osa varallisuudesta kuuluu henkilöille, joilla on mahdollisuus rahoittaa elämänsä ilman sijoitustensa myymistä) ja siten korkeiden perintöjen virran ilmiön sekä uudenlaisen tasapainotilan, jossa liikkuvuus luokkien välillä on mahdollista, mutta rajoitettua. 

- Thomas Piketty

Nykyisillä kehitystrendeillä näyttää siltä, että siinä missä tämän hetken Ranskassa perintöjen osuus varallisuudesta on jo arviolta 2/3, tulee se kasvamaan 70 %:iin vuoteen 2020 mennessä ja 80 %:iin vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 2050 oltaisiin jo Belle Époque'n tasolla, eli 90 % varallisuudesta olisi perittyä ja vain 10 % olisi kansalaisten työstään saamilla säästöillä hankittua.

Taloudellisella ja teknologisella rationaalisuudella ja demokraattisella rationaalisuudella ei Pikettyn mukaan ole välttämättä juurikaan yhteistä, vaikka ihmiset ovat yleisesti olettaneet, että ensin mainitusta juontuu jälkimmäinen. Pikettyn teorian ydin: r>g, josta taloudellinen epätasa-arvo juontuu, ei johdu millään tavalla markkinoiden epätäydellisyydestä, eikä se katoa mihinkään vapautettiin markkinoita sitten kuinka paljon tahansa ja/tai kilpailua lisättäisiin. Ajatus siitä, että rajoittamaton kilpailu ajaisi kohti perinnöistä vapaata ja osaamiseen perustuvaa  yhteiskuntaa on Pikettyn mukaan vaarallinen illuusio. Se, että äänestysvapaus lopetti rikkaiden vallan politiikassa 1900-luvun alussa, ei johtanut siihen, etteikö taloudelliset voimat olisi pystyneet rakentamaan Belle Epoqué'n kaltaisen vuokranantajien yhteiskunnan.


Globaali taloudellinen epätasa-arvo 2000-luvulla

Globalisaatio ja pääomien vapauttaminen on luonut mielenkiintoisia asetelmia maailmaan. Eriarvoistuminen ei ole enää yksinomaan valtioiden sisäinen ilmiö, vaan myös valtioiden välinen. Globalisaatio on myös edesauttanut kaikista vauraimpien rikastumista hämmästyttävällä tahdilla, kertoo Piketty. Ekonomistit kuvittelevat usein, että palautus pääomalle on sama kaikille omistajille, riippumatta omaisuuden koosta. Pikettyn mukaan tämä ei pidä paikkaansa, sillä kaikista rikkaimmilla on aivan erilaiset mahdollisuudet a) kehittää varallisuutensa hoitoa, sekä b) rakentaa portfoliotaan. Henkilö jolla on 10 miljoonan varallisuus, voi käyttää ammattilaisten palveluita aivan eri mittakaavassa, kuin joku jolla on 100 000 sijoitusvarallisuus. On siis olemassa skaalaetu myös varallisuudessa. Toiseksi mitä suuremmat resurssit sijoittamiseen on, sitä enemmän voi ottaa riskiä, sekä olla kärsivällisempi tiukoissa paikoissa. Pikettyn mukaan suurimmat omaisuudet ovatkin kasvaneet keskimäärin 6-7 %, siinä missä keskiverto noin 4 % ja pienet vain 2-3 %. On vain yksi luonnollinen tapa estää suurimpien omaisuuksien räjähdysmäistä kasvua suhteessa muihin: kasvu.

Piketty käyttää esimerkkinä myös Yhdysvaltojen yliopistoja ja näiden keräämää varallisuutta ja sen kasvua. Esimerkiksi Harvardilla kuluu 30 miljardin varallisuutensa hoitoon 100 miljoonaa vuodessa, mutta se on vain 0,3 % varallisuudesta ja näiden ammattilaisten avulla palautusprosentti pääomalle saadaan usein nousemaan lähemmäs 10 %. Pienempi yliopisto, jolla on "vain" miljardin sijoitusvarallisuus ei tietenkään voi käyttää 100 miljoonaa varallisuutensa hoitoon, vaan esimerkiksi "vain" 3-5 miljoonaa. Tällä ei luonnollisestikaan saada samanlaista portfolion hoitoa, kuin Harvardilla.

Maailman rikkaimpien varallisuutta on vaikea laskea tarkasti, koska valtioiden ja verottajan toimintatavat ja mahdollisuudet eivät yksinkertaisesti ole pysyneet globalisaation kelkassa. Useat julkaisut tarjoavatkin kenties parhaan valistuneen arvion siitä, missä maailman huipulla kulloinkin mennään. Forbesin kokoama lista miljadööreistä on vanhin tällainen julkaisu, ja sitä on tuotettu vuodesta 1987 alkaen. Listan kärjessä on ollut 87-95 japanilainen, 95-09 yhdysvaltalainen ja 10- meksikolainen henkilö. Forbesin mukaan maailman miljardöörikanta on kasvanut vuoden 1987, 140:stä nykyiseen 1 400:n. Väkilukuun suhteutettuna nousua on tapahtunut 5/100 000 000 (1987) 30/100 000 000 (2013). Vuonna 87 miljardöörit omistivat yhteensä 0,4 % globaalista yksityisestä varallisuudesta, 2013 jo 1,5 %.

Huolimatta siitä mitä vuosia valitsemme, suurimpien omaisuuksien rakenteellinen kasvuvauhti näyttää aina olevan suurempaa, kuin keskimääräisten omaisuusmassojen keskiarvoinen kasvu, karkeasti ainakin kaksinkertainen. 

- Thomas Piketty

Piketty vertailee kirjassaan kahden hyvin erilaisen miljardöörin omaisuuden kehittymistä 1990-2010 välisenä aikana: Bill Gatesin ja Liliane Bettencourtin (L'Oréalin perijätär). Gatesin, jonka rikastumista monet pitävät täysin ansaittuna (koska häneen yhdistetään usein koko tietoteknologinen vallankumous) omaisuus kasvoi tänä aikana 4 miljardista noin 50 miljardiin. Samana aikaa Bettencourtin, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä omaisuutensa eteen, varallisuus kasvoi samana aikana noin 2 miljardista 25 miljardiin, eli täysin samaa vauhtia (noin 13 % vuodessa) kuin Gatesin. Tällä Piketty haluaa havainnollistaa sitä, että kun tarpeeksi suuri omaisuus on kerran luotu, se alkaa pian noudattaa omia "luonnonlakejaan" ja kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Rahalla on tapana monistaa itseään, kuten sanotaan. Keksijöitä, innovoijia ja uudistajia tarvitaan menestyvässä yhteiskunnassa, mutta varallisuuden kasvu muuttuu jossakin kohtaa niin äärimmäiseksi, että sitä alkaa olla vaikea perustella.

Maailman miljardöörien määrän kehitys. Lähde: Piketty 2014.

Nuoruuden yrittäjillä ja innovaattoreilla on Pikettyn mukaan yleensä tapana kääntyä yrittäjistä vuokraisänniksi. Jälleen kerran hän toistaa ajatuksensa: henkilö jolla on ollut hyviä ideoita 30 -vuotiaana, ei välttämättä ole niitä enää 80 -vuotiaana, mutta silloin hänellä kuitenkin kaikesta huolimatta on valtava omaisuutensa. Tämä on Pikettyn mukaan tärkein peruste progressiiviselle vuosittaiselle omaisuusverolle, jota hän pitää ainoana vaihtoehtona estää tuhoisa kehitys.

Maailman varakkaimpien ihmisten rikastuminen herättää usein keskusteluja, joissa vertaillaan "oikeutetusti" ja "epäoikeutetusti" rikastuneita toisiinsa ja otetaan ikään kuin puolia tässä väittelyssä. Piketty huomioi yleisimmän asetelman olevan, että maailman rikkainta miestä, meksikolaista Carlos Slimiä pidetään usein erilaisilla monopoleilla rikastuneena epämoraalisena liikemiehenä, siinä missä monen mielestä Bill Gatesilla voisi olla joka 10 kertaa suurempi omaisuus, hänen aiheuttamansa tuottavuuden kasvun perusteella. Piketty kuitenkin muistuttaa tässä kohtaa siitä, että myös Gates käytti hyväkseen monopoliasemaansa ja lisäksi ei voida sulkea pois sitä arvoa ja työtä, jonka tuhannet insinöörit ja tutkijat olivat tehneet ennen Gatesia ja tekivät edelleen hänen alaisuudessaan, jonka johdosta Gates itse myöhemmin rikastui. Monia tieteellisiä läpimurtoja ei ole koskaan patentoitu, kuten Gatesin kehittämiä keksintöjä myöhemmin. Piketty ei kuitenkaan pidä varallisuuserokeskustelussa henkilöiden mukaan tuomista hedelmällisenä. Hänen mielestään yksittäisiin tapauksiin on turha puuttua: tarvitsemme systemaattisen toimintatavan kasvavia tuloeroja vastaan ja se on globaali pääoman verottaminen.


Inflaatio ja suurimmat omaisuudet

Jotkut ajattelevat virheellisesti, että inflaatio vähentää keskimääräistä pääoman tuottoa.  Tämä on väärä olettama, koska keskimääräiset sijoitusten arvot (kiinteistöt ja finanssi-instrumentit) nousevat samaa vauhtia kuluttajahintojen kanssa. 

- Thomas Piketty

Kuten aiemmissa osissa todettiin, nykyinen tilanne jossa inflaatio on jossakin 2 % tuntumassa vuosittain on "uusi normaali". 1800-luvulla ja aina sotiin asti inflaatio oli melko olematonta ja tietty määrä rahaa edustikin monille aikakausilaisille tietynlaista statusta. Inflaatio ei, siis vastoin oletuksia, syö suurimpia omaisuuksia koska monien sijoitusten hinnat nousevat inflaation mukana. Inflaatio ei myöskään välttämättä ole asunnonomistajan ja vuokraajan pahin vihollinen, vaikkakin se aiheuttaa sen, että omistajan on jatkuvasti pohdittava pääomansa kuntoa. Inflaatio pakottaa ihmiset yleisesti sijoittamaan rahansa johonkin, koska käteinen raha menettää jatkuvasti arvoaan.

Monille keskiluokkaisille asunnon omistaminen on paras keino suojautua inflaatiolta. Se myös vapauttaa omistajansa vuokran maksamisesta. Tiivistettynä inflaatio ei välttämättä vähennä pääomalle saatavaa tuottoa, mutta se pakottaa sen liikkeeseen. Valitettavasti inflaatiosta ei kuitenkaan ole tasoittamaan varallisuuseroja, vaan pikemminkin se näyttää jopa toimivan eduksi niille, jotka sijoittavat säästöjään. Monet alatuloluokassa olevat pitävät pienet säästönsä edelleen käteisenä.


Kansainväliset omistukset

Globalisaatio on mahdollistanut lansainväliset pääomasijoitukset lähes joka maassa. Piketty nostaa esille öljynviejämaiden suuret rahastot, kuten Norjan varallisuusrahasto, jolla on peräti 700 miljardin sijoitusomaisuus. Tällä rahastolla on melko defensiivinen sijoitusstrategia ja sen hoitokustannukset ovat todella alhaiset (0,1 % pääomasta). Pitkän aikavälin strategiaa rahastolle ei tiedetä.

Abu Dhabin rahasto puolestaan on agressiivinen ja poikkeuksellisen avoin strategiassaan, kun taas maailman kolmanneksi suurin, eli Saudi-Arabian valtion rahasto pitää erittäin matalaa profiilia toiminnastaan. Saudien rahastolla on alhainen palautusprosentti (2-3 %) koska sen pääsijoituskohde on Yhdysvaltojen valtionlainat. Yhteensä tällaisilla sijoitusrahastoilla on globaalisti arviolta 5,3 biljoonan dollarin varallisuus (öljynviejämaiden osuus yli 3 biljoonaa), joka vastaa samaa osuutta kuin Forbesin listan 1400 miljardöörin yhteisvarallisuus, eli molemmat noin 1,5 % maailman kokonaisvarallisuudesta. Pikettyn mukaan mikäli öljyn hinta nousee tulevaisuudessa lähemmäs 200 dollaria barrelilta, on olemassa mahdollisuus, että nämä rahastot voivat nostaa varallisuusosuutensa 10-20 % koko maailman pääomasta vuosiin 2030-40 mennessä.

Piketty pohtii mitä seurauksia tästä olisi lännessä. Tulisimmeko hyväksymään, että öljynviejämaat omistaisivat enemmän ja enemmän yhteiskuntiamme? Tulisiko tämä johtamaan rajoituksiin kiinteistöjen myynnissä ulkomaisille rahastoille? Tai joihinkin muihin toimiin, jotka eivät välttämättä olisi edes taloudellisesti järkeviä. Öljynviejämaat ovat itse saattaneet ymmärtää, että jossain kohtaa saattaa olla raja, jota niiden ei ole syytä ylittää ulkomaisissa omistuksissa. Ne ovatkin kiihtyvällä tahdilla alkaneet investoida rajojensa sisälle.

Kukaan ei tiedä tarkkaa psykologista tai poliittista rajaa, joka tulee toisen maan omistamissuhteessa toiseen.

- Thomas Piketty

Kiina ja Intia ovat erilaisia tapauksia. Näissä maissa on käynnissä voimakas kasvu, jossa ne ottavat kiinni länsimaita. Säästämisaste on etenkin Kiinassa korkea verrattuna länteen ja mikäli Kiina lähiaikoina kehittää kansallisen eläkeohjelman, joka rahoitetaan rahastomallilla PAYG-järjestelmän sijaan, voi olla että Kiinalaiset eläkerahastot tulevat omistamaan suuria osuuksia länsimaista.

Maailman pääomien jakautumisen historia ja tulevaisuus. Lähde: Piketty 2014.

Kun globaali kasvu hidastuu ja kansainvälinen kilpailu pääomista kiihtyy, on syytä olettaa, että r (pääoman tuotto) tulee olemaan paljon g:tä (kasvua) suurempaa tulevien vuosikymmenten aikana. Kun tähän lisätään se, että pääoman tuotto kasvaa yhdessä alkupääoman määrän kanssa, ilmiö jota saattaa vieläpä vahvistaa globaalien finanssimarkkinoiden kompleksisuus, kaikki ainekset ovat selkeästi olemassa varallisuusjakauman ylimmän prosentin ja promillen irtiotossa yhä kauemmas muista.   

- Thomas Piketty

Viimeisessä osassa käsitellään ratkaisuehdotuksia sille, miten kiihtyvältä taloudelliselta epätasa-arvolta voidaan suojautua.


Lähde:

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.
.