Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 4

Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi on ollut suurin kapitalismia kohdannut onnettomuus sitten suuren laman 1920- ja 30-luvuilla. Se ei kuitenkaan vielä ole ollut läheskään samankaltainen vaikutuksiltaan, joten täyspäinen vertailu näiden kriisien välillä on hieman ontuvaa. Se mikä näiden kahden kriisin hoitoa erottaa Pikettyn mukaan on se, että finanssikriisin yhteydessä hallitukset keskuspankkien kautta loivat tarvittavan likviditeetin, jotta systeemin totaalinen romahdus vältettiin. Keskuspankkien toiminta viimeisenä keinona tulikin tavallaan uudestaan ilmi finanssikriisin yhteydessä. Silti nämä toimet eivät muuttaneet taustalla vaikuttavia rakenteellisia ongelmia.

Kuten olen jo todennut, ideaalinen poliittinen keino loputtoman eriarvoisuuden kierteen pysäyttämiseksi ja kontrollin saamiseksi kumuloituvan varallisuuden dynamiikasta, olisi globaali pääomavero.

- Thomas Piketty

Pikettyn mukaan sekä valtiovastaiset, että markkinavastaiset tahot ovat molemmat osittain oikeassa havaintoineen nykyisen kriisin syistä. Hänen mukaansa tarvitaan uusia instrumentteja sekä finanssikapitalismin hallintaan, että vero- ja tulonsiirtojärjestelmiin, jotka ovat kasvaneet liian kompleksisiksi ymmärtää. 

Hyvinvointivaltioiden nousu

Yksinkertaisin tapa mitata valtion osuutta taloudellisessa toiminnassa on tarkistella verojen osuutta koko kansantulosta. Valtion osuuden kasvu noudattaa eri länsimaissa (Ruotsi, Ranska, USA, UK) melko samanlaista historiallista trendiä. Suuri kasvun aikakausi alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja pysähtyi 1970-luvulla. Ennen maailmansotia valtioiden toiminta rajoittui vain alle 10% kansantulosta. Tällä osuudella valtio kykenikin täyttämään vain ydintehtäviä, kuten maanpuolustuksen, virkavallan, oikeuslaitoksen ja ulkomaansuhteet. Tällaisia valtioita kutsutaan nykyisin yövartijavaltioiksi. Ensimmäisen maailmansodan ja 1970-80 lukujen välillä valtioiden osuus taloudesta kasvoi jokaisessa maassa, 3-4 kertaiseksi. Tämän jälkeen kasvu on pysähtynyt ja kääntynyt jopa lievään laskuun.  

Verojen osuus kansantulosta. (Piketty 2014)

Valtioden osallistuminen talouteen ei kuitenkaan ole pelkkää verottamista, vaan sääntöjen asettaminen taloudelliselle toiminnalle on yhtä tärkeä työkalu. Finanssimarkkinoiden sääntelyä on puolestaan purettu voimakkaasti 1980-luvulta alkaen. Lisäksi valtion omistusten yksityistäminen on vähentänyt valtion roolia taloudessa samalta vuosikymmeneltä alkaen. Silti valtion roolin kasvattaminen tavalla, joka tehtiin etenkin toisen maailmansodan jälkeen on Pikettyn mukaan nykyisessä tilanteessa mahdonta: suuri harppaus otettiin kerran ja toista samanlaista ei voida tehdä. 

Valtioiden osuus on suuri etenkin koulutuksessa ja terveydenhuollossa: 10-15% (valtio vastaa enemmistöstä) ja erilaisissa tulonsiirroissa, joita on 10-20 % kansantulosta (kokonaan julkista) Nämä sektorit ovatkin juuri se, mitä kautta hyvinvointivaltio on syntynyt. Nämä suuret järjestelmät, joista eläkkeet ovat suurin, nostivat valtioiden osuuden taloudesta sotien jälkeen suuremmaksi. 

Hyvinvointivaltioiden modernisointi

Mikään iso kansanliike tai merkittävä poliittinen toimija ei ole tosissaan visioinut paluuta maailmaan, jossa vain 10 % tai 20 % kansantulosta menisi veroihin ja valtio ajettaisiin alas ydintehtäviensä piiriin. Toisaalta ei ole myöskään merkittävää tukea jatkuvalle hyvinvointivaltion kasvattamiselle 1930-80 välisen aikakauden nopeudella, joka tarkoittaisi, että 2050-60 -lukuihin mennessä 70-80 % kansantulosta menisi veroihin.

- Thomas Piketty

Piketty sanoo viisaasti: verot eivät ole itsessään hyviä tai huonoja, kyse on siitä miten niitä kerätään ja miten kerätyt verot käytetään. Hyvinvointivaltioiden kasvattaminen edelleen ei kuitenkaan ole hänen mukaansa kovin realistista. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että niiden kasvattaminen 1900-luvulla oli paljolti seurausta talouskasvusta, joka oli poikkeuksellisen nopeaa. Tulevaisuudessa vastaavaa kasvua ei ole perusteltua odottaa. Toinen ongelma on suuruuden ongelma, joka on jo tunnistettukin julkisen sektorin ongelmaksi ja johon on pyritty vastaamaan desentraloinnilla ja erilaisten hybridien (liikelaitokset, yksityistämiset, kolmas sektori) avulla. 

Jos emme jatkuvasti pyri sovittamaan sosiaalipalveluita julkiseen tarpeeseen, korkeaa verotasoa ja hyvinvointivaltiota kannattava konsensus ei välttämättä kestä ikuisuuksia. 

- Thomas Piketty

Koulutus on siis yksi suurimmista aloista, joilla julkinen sektori on vahvasti läsnä. Tämä on kuitenkin myös alue, jossa käydään jatkuvasti värikästä keskustelua tasa-arvon toteutumisesta. Siinä missä länsimaissa peruskoulutus on ilmaista, koskevat suurimmat kysymykset korkeakoulutusta. Euroopassa on perinteisesti nähty myös kolmannen asteen koulutus perusoikeutena, siten että taloudelliset esteet eivät saa muodostua kenenkään taitojen tielle. USA:ssa taas on valittu toisenlainen linja ja opiskelu korkeakouluissa on erittäin kallista. Se myös väistämättä on johtanut siihen, että yliopistoissa, kuten Harvardissa, opiskelijoiden vanhempien keskimääräinen tulotaso on jopa parhaimma 2 % joukossa. Opiskelumaksut ovat ajankohtainen kysymys tälläkin hetkellä muun muassa Kanadassa ja Iso-Britanniassa. 

Eläkejärjestelmät ovat myös muutosten kourissa. Eläkejärjestelmät perustuvat suurimmilta osin ns. PAYG (Pay As You Go) -malliin, eli sukupolvien väliseen solidaarisuuteen. Kulloinkin työssä oleva väestö maksaa sen hetkisten eläkeläisten eläkkeet. Nämä järjestelmät kuitenkin luotiin aikana, jolloin demografinen kehitys oli suotuisa: väestöpyramidit olivat ihanteelliset ja tuottavuus sekä sen myötä talous kasvoi suurella nopeudella. PAYG-järjestelmiä oli siis helppo luoda ja pitää yllä. Tuntuukin luonnolliselta, että näistä järjestelmistä pitäisi mahdollisimman nopeasti siirtyä ns. pääomitettuihin järjestelmiin, joissa siis nykyisten työläisten säästämät eläkkeet rahastoidaan kasvamaan tuottoa. Tässä tulee kuitenkin vastaan seinä: mikäli aloitettaisiin rahastoimaan eläkkeitä täydessä mittakaavassa, jäisivät tämän hetken eläkeläiset ilman eläkkeitään. Toiseksi ongelmaksi voisi muodostua pääomien volatiliteetti, sillä r>g ei automaattisesti tarkoita sitä, etteikö yksittäiset sijoitukset voisi epäonnistua. On siis vaikea kuvitella, että PAYG-järjestelmistä voitaisiin päästä eroon tulevaisuudessa. 

Yksi eläkereformin suurimpia ongelmia on se, että järjestelmät joita pyritään muuttamaan ovat äärimmäisen kompleksisia, eri sääntöineen julkisen sektorin ja yksityisen työntekijöille, sekä työttömille. Henkilölle, joka on työskennellyt uransa aikana eri tehtävissä, joka on hyvin yleistä nuoremmille sukupolville, on joskus vaikea tietää mitkä säännöt pätevät. Se, että tälläinen kompleksisuus esiintyy ei ole yllättävää: tämän päivän eläkejärjestelmät rakennettiin monessa tapauksessa asteittain, kun olemassa olevia järjestelmiä laajennettiin koskemaan uusia ryhmiä 1900-luvun aikana. 

- Thomas Piketty

Piketty toteaa, että eläkejärjestelmien yksinkertaistaminen on yksi suurimmista julkisen sektorin haasteista tällä vuosisadalla. Nämä järjestelmät ovat yksinkertaisesti kasvaneet liian kompleksisiksi.  Kehittyvissä maissa valtio ei ole missään vaiheessa päässyt kehittymään yövartijatasolta. Alhaista verokertymää onkin monessa maassa kierretty pitämällä julkisen sektorin palkat alhaisina. Täten on saatu määrällisesti suuri julkinen sektori, mutta korruptio on väistämätön seuraus. Fiskaalinen kehitys olisi elintärkeää valtion rakentamisessa, mutta valitettavasti kehittyvissä maissa verokertymät ovat jopa pienentyneet vapaakaupan aikakaudella, tullimaksujen alentuessa. 

Progressiivinen verotus

Viime vuosisadan suurimpia innovaatioita oli progressiivinen verotus, joka onnistui kaventamaan taloudellista epätasa-arvoa. Tänä päivänä tuo innovaatio vaikuttaa kuitenkin tulleen tiensä päähän verokilpailun vuoksi. Monet pitävät verotusta vain teknisenä prosessina, mutta se on kaikkea muuta kuin pelkästään teknillinen kysymys. Pikettyn mukaan se on ensisijassa poliittinen ja filosofinen kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista. Hän jopa menee niinkin pitkälle, että sanoo yhteiskunnan olevan vailla yhteistä päämäärää ja yhteisvoimaa, ilman verojen olemassaoloa. Verotus, etenkin epäoikeudenmukainen sellainen, on ollut monen tunnetun vallankumouksen sytykkeenä. 

Verotuksen alla ovat olleet kautta historian sekä erilaiset pääoman muodot, työsuorituksesta maksettavat, että kulutusverot. Näistä erityisesti kulutusverot ovat olleet vihattuja, koska ne ovat asettaneet suurimman taakan yhteiskunnan vähävaraisimpien niskaan. Näitä veroja kutsutaan myös välillisiksi veroiksi, koska ne eivät suoraa kohdistu pääomaan tai tuloihin. Myöhemmin näiden kolmen rinnalle ovat tulleet veroina erilaiset sosiaalimaksut, kuten työttömyysturva, eläkemaksut jne. 

Verosta tekee progressiivisen se, että se on korkeampi niille jotka ansaitsevat, keräävät pääomatuloja tai kuluttavat eniten. Mutta vero voi myös kääntyä regressiiviseksi, esimerkiksi silloin kun rikkaimmilla on mahdollisuuksia verojen optimointiin joko laillisesti tai laittomasti. Pikettyn mukaan todisteet tukevat väitettä, jonka mukaan progressio esti varallisuuden kehittymisen 1800- ja 1900 -lukujen mittoihin toisen maailmansodan jälkeen. 1980-luvun jälkeen progressiota on kuitenkin purettu sekä korkeimpien ansiotulojen, että pääomatulojen osalta. Jälkimmäinen on ollut seurausta pitkälti siitä, että pääomavirtoja on vapautettu globaalisti ennen näkemättömällä tavalla. Etenkin Euroopassa kollektiivisen toiminnan puute on johtanut kiihtyvään verokilpailuun eri maiden välillä. Tämä on jo johtanut ja tulee johtamaan siihen, että suurimpien tuloluokkien osalta verotus muuttuu regressiiviseksi. Erään ranskalaisen tutkimuksen mukaan vuodelta 2010, tilanne olisi jo se, että alin 50% väestöstä maksaa noin 40-45% veroja, seuraava 40 % 45-50%, mutta ylimmän 5 % kohdalla veroaste alkaa jo laskea, ollen lopulta ylimmän 0,1% osalta vain noin 35% tasolla. 

Jos moderni hyvinvointivaltio jatkaa olemassaoloaan, on ensisijaisen tärkeää, että verojärjestelmät säilyttävät edes minimaalisen progression tason, tai että ne eivät ainakaan tule missään tapauksessa regressiivisiksi pyramidin huipun osalta.

- Thomas Piketty

Toinen potentiaalinen peruste sille, että verotuksesta tehdään jälleen todellisuudessa progressiivinen on Pikettyn mukaan se, että globalisaatiosta näyttävät kärsivän eniten vähiten kouluttauneet työntekijät länsimaissa. Tämä voisi itseasiassa olla peruste jopa jyrkemmälle progressiolle. Hänen mukaansa on olemassa suuri riski sille, että mikäli näin ei toimita, saattaa kasvava osa väestöstä kääntyä globalisaatiota ja vapaakauppaa vastaan, koska he kokevat siitä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Progressiivisten verojärjestelmien historia on itsessään melko mielenkiintoinen. Ne nimittäin eivät historiallisen todistusaineiston valossa vaikuta kovinkaan perusteellisesti suunnitelluilta, vaan itseasiassa ensimmäiset päätökset saatiin aikaan esimerkiksi Ranskassa vasta ensimmäisen maailmansodan alettua. Onkin mahdotonsa sanoa, miten progressiiviset järjestelmät olisivat edenneet ilman maailmansotia. Eräs mielenkiintoinen ironia historiassa näyttää olevan se, että 1900-luvun USA, joka oli ensimmäisiä progression käyttöönottajia, otti sen käyttöön suuresti siksi että yleinen pelko oli maan ajautuminen Euroopan, vanhan mantereen kaltaiseksi luokkayhteiskunnaksi. 

Korkeimmat palkat ja verotus

Uusliberaali talousteoria puolustaa käsistä karanneita johtajien palkkoja sekä niiden verotusta sillä, että mitä enemmän tuloja johtajat voivat kerätä, sitä enemmän he kasvattavat tuottavuuttaan. Tällaista kehitystä on tapahtunut etenkin anglosaksisissa maissa. Kuitenkin kun tarkistellaan talouskasvua 1980-luvun jälkeen, ei merkittävää eroa ole havaittavissa USA:n ja Iso-Britannian sekä toisaalta progressiota paremmin säilyttäneiden maiden välillä. Pikettyn mukaan mikään ei näytä tukevan teoriaa, jossa johtajien korkeammilla tienaamismahdollisuuksilla saavutettaisiin taloutta stimuloivia vaikutuksia. Tutkimusten mukaan myös USA:n talous oli paljon innovatiivisempi vuosien 1950-70 välillä, kuin 1990-2010, vaikka siis ensin mainittujen vuosikymmenten aikana progressio oli paljon paljon voimakkaampaa. Kasvavat huippupalkat eivät näytä siis myöskään stimuloivan innovaatioiden määrää. 

Piketty siteeraa omaa tutkimustaan Emmanuel Saenzin ja Stefanie Stantchevan kanssa, jossa he loivat uutta teoriaa selittämään jyrkästi kasvaneita johtajien palkkioita. Tässä teoriassa todellisena syynä johtajien palkkojen kasvulle pidetään heidän saavuttamaansa edullista neuvotteluasemaa palkkaa koskevissa neuvotteluissa. Alemman verotuksen maissa johtajilla on pyrkimys maksimoida palkkioitaan paljon hanakkaammin, kuin korkean verotuksen maissa. Valitettavasti tällä neuvotteluasemalla ei kuitenkaan ole yhteyttä johtajan kasvaneeseen tuottavuuteen. Kasvaneet palkat eivät näyttäneet tuovan mitään erityisiä selitettävissä olevia eroja niitä suosineille yrityksile. 

Progressiivisen verotuksen historia 1900-luvun aikana antaa olettaa, että riski oligarkiaan ajautumisesta on todellinen ja antaa vähän syytä optimismiin sen osalta, mihin Yhdysvallat on ajautumassa. Sota mahdollisti progressiivisen verotuksen, se ei ollut luonnollinen seuraus yleisestä kärsimyksestä.

- Thomas Piketty

Globaali vero pääomalle?

Piketty ehdottaa globaalin pääomaveron olevan progressiivinen ja vuosittain kannettava. Sen ensisijainen tarkoitus ei ole rahoittaa hyvinvointivaltioita, vaan säännellä kapitalismia. Sillä pyritään ensisijassa pysäyttämään päättymätön taloudellisen epätasa-arvon kierre.

Jos demokratia aikoo jälleen ottaa vallan globaalista finanssikapitalismista tällä vuosisadalla, sen täytyy myös keksiä uusia työkaluja jotka sopivat tämän päivän haasteisiin. Ideaalinen työkalu olisi globaali pääomavero, yhdessä erittäin korkeatasoisen kansainvälisen finanssimarkkinoiden läpinäkyvyyden kanssa.

- Thomas Piketty

Kyllä, Piketty myöntää heti alkuunsa että globaali pääomavero on utopia, mutta hyödyllinen sellainen. Suurin ongelma on tietysti se, että onnistuakseen se vaatisi ennennäkemätöntä kansainvälistä yhteistyötä. Yksittäisten valtioiden on sen sijaan helpompaa joka a) osallistua globaaliin verokilpailuun tai b) ottaa käyttöön nationalistisia defensiivisiä keinoja, kuten protektionismia ja pääomien liikkeen kontrollointia. Toinen ongelma on taloudellisen toiminnan läpinäkyvyys ja tarkemmin sen puute. Globaalia pääomaveroa ei koskaan voida implementoida menestyksekkäästi, mikäli luotettavimmat tiedot maailman rikkaimpien varallisuudesta saadaan Forbesin kaltaisista julkaisuista. Globaali toimija taloudellisen läpinäkyvyyden parantamiseksi on välttämättömyys. Läpinäkyvyyden puute aiheuttaa paljon eriäviä mielipiteitä siitä, mitä miljardöörien progressiivinen verottaminen tarkoittaisi. Toisen ääripään mukaan verottamalla kaikista rikkaimpia, maailman suuret ongelmat kuten hyvinvointivaltioiden jatko, siirtymä puhtaaseen energiaan jne. voitaisiin ratkaista. Toisen mukaan taas miljardöörejä on niin vähän, ettei heidän verottamisensa muuttaisi mitään. Pikettyn mukaan totuus on jossain välissä. 

Taloudellisen läpinäkyvyyden kasvattaminen, auttaisi hoitamaan tehokkaammin myös tulevia pankki- ja finanssikriisejä. Teknologisia esteitä läpinäkyvyydelle ei ole, tänä päivänä satojen miljoonien ihmisten pankkitietoja siirrellään pankkien ja veroviranomaisien välillä. Sellaisten maiden, kuten Caymansaarten ja Sveitsin mukaantulo ei rasittaisi systeemiä. Mutta nämä veroparatiisit eivät tietenkään ole luopumassa pankkisalaisuuksistaan vapaaehtoisesti. On tärkeä huomata, että vaikka toisin voidaan antaa ymmärtää, veroparatiiseilla ei ole mitään tekemistä markkinatalouden kanssa. Se on, kuten Piketty sanoo, yksinkertaisesti varkautta. 

On pysäyttävää huomata, että valtiot jotka ovat eniten riippuvaisia merkittävistä verotuloista, joilla maksaa hyvinvointipalveluita, erityisesti eurooppalaiset maat, ovat samalla saavuttaneet vähiten edistystä (veronkierron estämisessä), vaikka tekninen haaste on melko yksinkertainen. Tämä on hyvä esimerkki vaikeasta tilanteesta, jonka pienemmät valtiot kohtaavat globalisaation mukana. Kansallisvaltiot, jotka on rakennettu vuosisatojen aikana pitävät itseään liian pieninä määräämään ja valvomaan sääntöjä tämän päivän globaalissa patrimoniaalisessa kapitalismissa. Euroopan maat kykenivät yhdistymään yhden valuutan alle, mutta eivät ole saavuttaneet oikeastaan mitään verotuksen taholla.

- Thomas Piketty

Mikäli verokilpailua ei saada kuriin, on riskinä kansallismielisten tahojen poliittinen nousu ja lopulta vapaakauppaa ja markkinataloutta rajoittavat protektionistiset toimet. Tämä olisi Pikettyn mukaan haitallista kaikille osapuolille. Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että pankkisalaisuuksien purkaminen ja taloudellisen läpinäkyvyyden kasvattamisen olisi pitänyt olla vapaakauppasopimuksissa jo 1980-luvulta alkaen. Mutta ne eivät olleet. Nyt vallitsevan status quon, tai saavutettujen etujen murtaminen onkin tehtävä, joka vaatii Pikettyn sanojen mukaan taistelua. 

Pikettyn veroajattelun ytimessä on jatkuvuus. Kertaluonteiset perintöverot eivät riitä tai ole paras mahdollinen tapa hillitä pääomien kasautumista. Pikemminkin tarvitaan vuotuista ja pääoman tuottoa verottavaa politiikkaa. Tappiollista pääomaa ei ole järkevää verottaa, siksi täytyy tehdä kompromisseja siinä miten pääomaa verotetaan. Omistamisesta ei saa tehdä rangaistavaa. Tarkoitus on nimenomaan pyrkiä hillitsemään haitallista kehitystä jonka perimmäinen syy on r>g -laki. Piketty antaa myös joitain esimerkkejä siitä, millainen uusi globaali pääomavero voisi olla. 

0 % alle 1 miljoonan euron varallisuuksille
1 % varallisuuksille 1-5 miljoonan välissä
2 % yli 5 miljoonan euron varallisuuksille

Hänen mukaansa mikäli tällainen uusi vero implementoitaisiin pelkästään EU:n jäsenmaissa, vaikuttaisi se noin 2,5 % väestöstä ja toisi noin 2 % BKT:ta vastaavan tulon valtioille. Tässä esimerkissä oleva progressio ei kuitenkaan ole riittävä suurimpien omaisuuksien osalta. Kaikista suurimmissa, miljardiluokan omaisuuksissa olisi käytettävä 5 %, jopa 10 % luokkaa olevaa veroa.

Pääomien verotuksen historiaa

Korot ovat olleet kautta historian polttava kysymys, monet uskonnot ovat esimerkiksi kieltäneet koron perimisen kokonaan. Valitettavasti etenkin viimeisen 200 vuoden aikana pääomaan ja korkoihin liittyvät erimielisyydet ovat johtaneet moniin radikaaleihin yhteiskunnallisiin kokeiluihin, kuten Piketty osuvasti nimittää esimerkiksi kommunismia Neuvostoliitossa. Piketty näkee, että yksityisomistus ja markkinatalous eivät kuitenkaan pelkästään ole järjestelmällistä taloudellisen epätasa-arvon luomista ja luokkasotaa, vaan niillä on keskeinen merkitys yhteiskunnan perustoiminnan ja koordinoinnin kannalta. Keskusjohtoinen ja keskitetty talousjärjestelmä osoitti toimimattomuutensa Neuvostoliitossa. Piketty näkee, että pääomien uudenlainen verotus olisi ratkaisu, jossa kapitalismi saataisiin jälleen haltuun, menettämättä sen hyödyllisimpiä ominaisuuksia, kuten yksityisomistusta ja kilpailua. 

Kreikkalaiset filosofit olivat mietteliäitä korkojen suhteen, jotka siis, koska aika ei koskaan lopeta virtaansa, voivat kasvattaa omaisuutta ilman rajoja. Rajattomasti kasvavan varallisuuden vaara tuli esille Aristoteleen huomiossa, että sana korko (kreikaksi tocos), tarkoittaa lasta. Hänen mielestään rahan ei pitänyt synnyttää lisää rahaa. Minimaalisen-, tai nollakasvun maailmassa, jossa sekä populaatio, että tuotanto pysyivät enemmän tai vähemmän samana sukupolvelta toiselle, "rajattomuus" näyttäytyi erityisen vaarallisena.  

- Thomas Piketty

Kapitalismia voidaan säännellä myös muilla tavoilla, kuin Pikettyn ehdottamalla globaalilla pääomaverolla. Protektionismi on eräs perinteinen keino, mutta se ei ole vaurautta luova toimintatapa helppoudestaan huolimatta. Tätä keinoa käyttävät maat ja niiden kansalaiset ovat kautta historian joutuneet yleensä pettymään. Lisäksi protektionismi ei vaikuta r>g -ongelmaan millään tavalla ehkäisevästi. Pääoman liikkeiden sääntely on toinen keino, joka on huomattavasti protektionismia vähemmän vaurioittava. Tätä keinoa tullaankin Pikettyn arvioiden mukaan käyttämään lähivuosikymmeninä yhä enemmän, johtuen siitä, että 1980-luvulta alkaen pääomien liikkeitä on vapautettu ennennäkemättömällä tavalla ja talouskriisi on alkanut horjuttaa yleistä uskoa pääomien liikkuvuuden vapauden hyödyistä.

Kiinan ja Venäjän harjoittamat politiikat ovat hyvin erilaisia. Kiinassa on voimassa eräät maailman tiukimmista rajoitteista pääomien liikkeille. Venäjällä taas on ollut täysin päinvastainen linja. Muutenkin kehittyvistä maista Kiinan fiskaalinen politiikka on ehdottomasti Venäjää rakentavampaa, vaikkakaan Piketty ei suostu tunnustautumaan Kiinan talouspolitiikan ihailijaksi. 

Maahanmuutto tulee hyväksytymmäksi yhteiskuntien vähäosaisimpien toimesta, jos on olemassa instituutioita, jotka varmistavat globalisaatiosta saatavien taloudellisten hyötyjen jakamisen kaikkien kesken. Mikäli vapaakauppa ja pääomien vapaa liikkuvuus on taattu, mutta samalla tuhotaan hyvinvointivaltio ja progressiivinen verotus, nationalismin ja identiteetteihin pohjautuvan politiikan houkutus kasvaa suuremmaksi kuin koskaan aiemmin, sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

- Thomas Piketty

Julkinen velka

Valtio voi rahoittaa menonsa kahdella tavalla: veroilla tai velalla. Verotus on oikeudenmukaisempi ja tehokkaampi keino hoitaa rahoitus, kuin velka: valtion kannattaa ennemmin verottaa varakkaita, kuin lainata heiltä koron kera. Julkinen velkaantuminen on kuitenkin nyt korkeammalla kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Länsimaissa on syntynyt erikoinen tilanne: ne ovat rikkaampia kuin koskaan, mutta niiden valtiot ovat köyhiä. Piketty pitää tätä hyvin erikoisena paradoksina. 

Miten sitten nykyistä julkista velkaa voidaan hoitaa? Pikettyn mukaan on olemassa kolme tapaa päästä eroon julkisesta velkakriisistä: 1) pääomien verotus 2) inflaatio ja 3) leikkauspolitiikka. Näistä hän suosittelee erityisesti ensimmäistä. Toisaalta inflaatiolla on hoidettu suurin osa historian velkakriiseistä. Leikkaaminen on näistä kolmesta vaihtoehdosta kaikkein huonoin, mutta Eurooppa näyttää tekevän juuri sen. Inflaation ongelma on, että sen vaikutuksia on vaikea koordinoida. Se voi vaikuttaa tasapuolisesti, mutta se voi myös rankaista yhteiskunnan vähätuloisimpia suhteettomasti.  Toisaalta inflaatio rankaisee eniten niitä, jotka eivät tiedä mitä pääomallaan tekisivät. Toiseksi kun inflaatio kerran lähtee käyntiin, on sitä vaikea pysäyttää. 

Inflaatio ratkaisuna velkaantumiseen on erittäin houkutteleva. Tällä tavoin suurin osa laajoista julkisista veloista satin vähennettyä, etenkin Euroopassa 1900-luvulla. Esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa inflaatio 1913 ja 1950 välisenä aikana vaihteli vuosittain 13-17 % välillä. Inflaatio auttoi molempia maita näiden uudelleenrakennusprojekteissa 1950-luvulla, kun taakkana oli verratten pienet julkiset velat. Erityisesti Saksa on käyttänyt inflaatiota vapaimmin, yhdessä velkojen mitätöimisen kanssa läpi historiansa.  

- Thomas Piketty

Karkeasti tilanne on Euroopassa se, että yksityinen varallisuus on noin kuusi kertaa vuotuinen BKT, siinä missä julkinen varallisuus on noin vuoden BKT, mutta velka saman verran joten netto on noin nolla. Eli siis teoriassa julkinen velka voitaisiin kuitata nollaan, jos kaikki julkinen varallisuus yksityistettäisiin ja käyttäjät, eli kansalaiset maksaisivat vuokraa näiden tilojen käyttämisestä. Piketty tyrmää tämän mallin suoraa, jos palveluiden tasapuolinen saatavuus halutaan turvata myös jatkossa niin julkisen tahon tulee omistaa tilat joissa se palveluita tuottaa.

Keskuspankkien rooli

Keskuspankit olivat pienessä roolissa maailmantalouden tasapainottajina ennen rahapolitiikan ja kultakannan sidonnaisuuden purkamista. Kultakanta oli voimassa käytännössä pankkitoiminnan alkamisesta lähtien. Kultakannassa oli paljon ongelmia. Välillä kultaa löydettiin valtavia määriä, kuten esimerkiksi Espanjan ja Portugalin valloitusretkien yhteydessä Etelä-Amerikasta, välillä taas lupaavat löydökset osoittautuivat perättömiksi. Näillä oli suuria vaikutuksia hintoihin. Mutta kun kultakannasta irrottiin, keskuspankkien valtaa ei teoriassa rajoita enää mikään, joten niiden tarkka valvonta ja sääntely on ensiarvoisen tärkeää. 

Keskuspankkien päätehtävä on varmistaa finanssijärjestelmän stabiliteetti, joka vaatii niiden toimimisen ns. viimeisinä lainaajina: täydellisessä paniikkitilanteessa niiden on luotava likviditeettiä, jolla vältetään laajamittainen talousjärjestelmän romahdus.  

- Thomas Piketty

Pikettyn mukaan keskuspankkien roolista ei vallitse erimielisyyttä edes suurimpien taloustieteen koulukuntien välillä. Kaikki keynesiläisistä uusklassisiin ovat sitä mieltä, että keskuspankin tehtävä on hätätilanteessa olla viimeinen toimija ja ehkäistä mahdollinen deflatorinen spiraali. Keskuspankit eivät silti luo varallisuutta, ne jakavat sitä. Keskuspankkien toimet voivat siis olla toimivia tai vääriä: mikäli ne lainaavat yrityksille, jotka ovat pulassa, ne ovat onnistuneet jos yritys pääsee jaloilleen myöhemmin. Mikäli ei pääse, ne ovat epäonnistuneet. Keskuspankit voivat siis joko ehkäistä tilapäistä häiriötä tai edesauttaa toimimattoman liiketoiminnan jatkumista. Tämä on aina perusteellinen kysymyksenasettelu. Toisaalta keskuspankit eivät kuitenkaan voi vaikuttaa reaalitalouteen suoraan, vaan tämä tapahtuu lopulta liikepankkien toiminnan kautta.

1970-luvun stagflaatio vakuutti hallitukset ja kansalaiset siitä, että keskuspankkien tuli olla itsenäisiä poliittisesta kontrollista ja ottaa alhainen inflaatio ainoaksi tavoitteekseen. Siksi Eurooppa loi valuutan ilman isänmaavaltiota ja keskuspankin ilman valtiota.

- Thomas Piketty

Euro luotiin valtiottomaksi valuutaksi. Tämä ongelma oli pitkään piilossa taloustilanteen ollessa suotuisa. Kuitenkin finanssikriisin alettua keskuspankki ECB:n toimintamahdollisuudet on huomattu riittämättömiksi. Korot olivat euromaissa melko identtiset sen käyttöönoton alusta 2002 aina finanssikriisiin asti. Kriisin jälkeen korot alkoivat eriytyä voimakkaasti jäsenmaiden osalta. Tällä oli valtavia vaikutuksia kriisivaltioiden budjetteihin, kun velanhoitokulut nousivat nopeasti. Euron tulevaisuus on nyt auki. Tulevaisuus näyttää miten talousunioni kehittyy, luodaanko kokonainen yhteinen talous euromaille, vai purkautuuko rahaliitto. Yhtenä ongelmana on lisäksi jo aiemmin mainittu verokilpailu jopa eri euromaiden välillä. Nykyinen epäjärjestys hyödyttää erityisesti suuryrityksiä, joille avautuu runsaasti mahdollisuuksia optimoida veromaksujaan. Verokilpailu taas johtaa kohti pohjaa ja suuntaa verotuspainetta kulutusveroihin, jotka taas rasittavat eniten vähäosaisimpia. 

Kun katsomme tänä päivänä saatavissa olevaa dataa, silmiinpistävintä on se, että kansallinen varallisuus ei ole koskaan ollut näin suurta Euroopassa. Julkinen nettovarallisuus on käytännössä nolla, julkisen velkaantumisen vuoksi, mutta yksityinen nettovarallisuus on niin suurta, että yhteenlaskettu nettovarallisuus on suurinta vuosisataan. Siten ajatus siitä, että olemme siirtämässä häpeällisen velkataakan lapsillemme ja lastenlapsillemme, ja että meidän tulee pukeutua ryysyihin anoessamme anteeksiantoa ei kerta kaikkiaan ole totta. Euroopan kansakunnat eivät koskaan ole olleet näin rikkaita. Mikä taas toisaalta on totta ja häpeällistä, on että tämä valtava varallisuus on hyvin epätasaisesti jakaantunut. Yksityinen varallisuus lepää julkisen köyhyyden harteilla, ja eräs epäonninen seuraus tästä on, että käytämme nykyisin enemmän rahaa velkojen korkomaksuihin, kuin korkeakoulutukseen. Tämä on ollut todellisuutta jo pidemmän aikaa: koska kasvu on ollut hidasta sitten 1970-luvun, olemme historiallisella aikakaudella, jolla velka rasittaa raskaasti julkista rahoitustamme. Tämä on pääsyy sille, miksi velkaa täytyy vähentää mahdollisimman nopeasti, ideaalitilanteessa progressiivisen kertaluonteisen yksityisiin pääomiin kohdistuvan veron kautta, tai mikäli tämä epäonnistuu, inflaation avulla.  

- Thomas Piketty

Lopuksi

Capital in 21st Century on pitkä, mutta helppolukuinen kirja aiheesta, joka saattaa olla taloudellisen epätasa-arvon ytimessä. Sen vahvuus on ennen kaikkea perusteellinen historiallisen tiedon käyttäminen tutkittaessa pääomaa. On olennaista huomata, miten erikoislaatuista aikaa toisen maailmansodan jälkeinen aika on ollut länsimaille. Lähtökohdat sodan runtelemassa Euroopassa olivat toisaalta musertavat, mutta toisaalta taloudellisen tasa-arvon kannalta otolliset. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Kasvu näyttää optimistisimpienkin arvioiden mukaan olevan jatkossa maltillista, samoin väestönkasvu. Nämä ovat perimmäiset syyt Pikettyn esille nostaman r>g -ongelman taustalla. Näissä olosuhteissa on vaara, että pääoma alkaa hallitsemaan yhteiskuntaa, aivan kuten se teki Euroopassa aikakaudella joka muistetaan luokkayhteiskunnista. Menneisyydessä kerätty varallisuus alkaa hallitsemaan tulevaisuutta. Valitettavasti meillä ei ole historiallista esimerkkiä siitä, miten tällaisesta ongelmallisesta tilanteesta olisi mahdollista päästä pois ilman tuhoisaa sotaa, joka muuttaisi asioita niin paljon, että lähtötilanne olisi jälleen tasa-arvoinen. Tässä Piketty ehdottaakin utopistisesti globaalissa mittakaavassa käyttöönotettavaa finanssivalvontaa ja pääomaveroa, progressiivista sellaista. Teknologisia esteitä Pikettyn esittämälle mallille ei ole. Nähtäväksi jää, aletaanko Pikettyn ehdotuksia ajamaan myös poliittisella kentällä, vai jatketaanko samalla vanhalla linjalla. 

Lähde: 

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.