Joseph Tainter - ajatuksia historiasta, yhteiskunnista, kompleksisuudesta ja tulevaisuudesta

Voi kuulostaa erikoiselta, että antropologiaan, arkeologiaan ja historiaan uransa omistaneella professorilla voisi olla jotakin annettavaa meille nykyajan modernien ongelmien kanssa tuskaileville, mutta se saattaa hyvinkin olla harha. Nimittäin amerikkalainen Utahin yliopiston ympäristö- ja yhteiskuntatieteiden professori Joseph Tainter on hahmo, jonka yli 30 vuoden aikana tekemä tutkimustyö on alkanut nousta nopeasti esille talous-, resurssi-, ja ympäristökriisien jatkuessa. Olen saanut useita kysymyksiä viime vuosien aikana liittyen Tainterin kirjoituksiin, joten tämän tekstin kirjoittaminen tuntui hyödylliseltä ajatukselta. Aluksi on paikallaan huomauttaa, että Tainter ei tarjoa minkäänlaisia ratkaisuja edellämainittuihin ongelmiin, sen sijaan hän pyrkii selittämään niiden perimmäisiä syitä äärimmäisen perusteellisella tavalla. On myös tärkeää yrittää ymmärtää miten ongelmat ovat syntyneet, vaikka ratkaisuja ei olisikaan vielä keksitty. Niiden keksiminen on epäilemättä lähempänä silloin kun tietoisuus nykytilanteesta on mahdollisimman hyvä. 

We don't prepare for the future, basically we verge from crisis to crisis

- Joseph Tainter

The Collapse of Complex Societies

Tainterin tuotannosta ehdottomasti tunnetuin teos on vuonna 1988 ilmestynyt The Collapse of Complex Societies, kompleksisten yhteiskuntien romahdus. Tainter kertoo kirjansa kirjoittamisen syyksi tuskastumisen laajaan, mutta epätäydelliseen kirjallisuuteen yhteiskuntien romahduksesta. Hänen mukaansa universaalia teoriaa siitä, miksi yhteiskunnilla on ollut tapana romahtaa, ei oltu yritetty luoda, joten hän päätti yrittää sellaisen luomista. Tainter piti olennaisena sitä, että hänen teoriansa pyrki luomaan yleismallin siitä, miksi kompleksisen yhteiskunnan romahdus tapahtuu. Hän ei ollut kiinnostunut yksittäisistä tai mystisiksi tulkitsemistaan malleista, joita kirjallisuus oli täynnä. Tainter kritisoi jopa poikkeuksellisen voimakkaasti tunnetuimpia klassikoita, kuten Oswald Spengleriä ja Arnold J. Toynbeetä niiden selitysmallien tieteellisistä puutteista. Tainterin mukaan selitykset, joissa esimerkiksi verrattiin yhteiskunnan elinkaarta ihmisen elinkaareen, olivat luonteeltaan mystisiä, eivät tieteellisiä. Hänen mielestään nämä mallit eivät tarjonneet kunnollista vastausta kysymykseen, miksi yhteiskunnat romahtavat.

Mitä romahdus sitten tarkoittaa? Tainter määrittelee sen äkilliseksi yhteiskunnallisen kompleksisuuden alentumiseksi, joka tarkoittaa erilaisten virtojen (informaatio, resurssit, energia) vähentymistä tai jopa kokonaista pysähtymistä, sekä sosiaalisten roolien (ammattien) vähentymistä. Yhteiskunta menettää rakenteensa ja organisatorisen kykynsä kontrolloida alueellaan olevia ihmisiä, tavaravirtoja, informaatiota jne. Tunnusmerkkeinä tästä on yleensä nälänhätä, infrastruktuurin rapistuminen ja ihmisten maailman "pienentyminen" liikkuvuuden ja tiedon virtojen vähentyessä. Alentunut kompleksisuus näkyy yhteiskuntien kykenemättömyytenä ratkaista niiden eteen tulevia ongelmia, kuten hyökkääviä vihollisia, ympäristökatastrofeja tai sisäisiä ongelmia. Tainterin teorian keskiössä on nimenomaan kompleksisuus, tarkemmin sosiaalinen kompleksisuus ja sen kehitys. Kompleksisuuden käsitteestä tarkemmin seuraavassa kappaleessa. Yksinkertaistettuna yhteiskunnat kehittyvät kasvattaen samalla kompleksisuuttaan. Kompleksisuus maksaa, joten sitä joudutaan rahoittamaan eri lähteistä. Rooman valtakunnassa rahoittajina toimivat talonpojat ja heidän viljasatonsa. Nykyisessä yhteiskunnassamme rahoittajina ovat pääosin fossiiliset polttoaineet ja ihmistyö enenevässä määrin vain vielä automatisoimattomien prosessien hallinnan osalta.

A society or other institution can be destroyed by the cost of sustaining itself.

– Joseph Tainter

Kompleksisuuden kasvaminen juontuu yhteiskuntien perimmäisestä tarpeesta ratkoa niiden eteen tulevia ongelmia innovaatioiden avulla. Alentuva rajahyöty astuu kuitenkin peliin jossakin kohtaa: uudet ongelmat ja niiden ratkaisut tuottavat entistä vähemmän nettohyötyä yhteiskunnalle, jolloin vaarallinen kehitysvaihe alkaa. Ongelmienratkaisua ei voida lopettaa vapaaehtoisesti, koska se tarkoittaa jo itsessään jonkinlaista romahdusta, joten yhteiskunnat yrittävät viimeiseen asti jatkaa ongelmanratkaisua ja siinä sivussa tietämättään kasvattavat kumulatiivista kompleksisuuttaan, jonka ylläpitäminen maksaa jatkuvasti enemmän. Keino ulos tästä kierteestä on uuden energialähteen tai uusien alueiden valtaaminen, mutta jokainen Tainterin tutkimista yli 20 yhteiskunnasta tai sivilisaatiosta epäonnistui lopulta kompleksisuuden kasvattamisessa ja romahti. Tästä seuraakin joukko olennaisia kysymyksiä. Olemmeko samalla polulla? Miten me eroamme edeltäjistämme? On hyvä muistaa, että jokaisen kulttuurin perimmäisiin arvoihin kuuluu oletus siitä, että olemme erilaisia, parempia kuin muut. Tainterin työ kyseenalaistaa siis erään kulttuurimme kulmakiven, entä jos emme ole erilaisia kuin aiemmat sivilisaatiot?

Sosiaalisen kompleksisuuden rajahyöty vähentyy sen kasvaessa, kunnes muuttuu alenevaksi.

Kompleksisuus - ratkaisu ongelmiin

Tainterin tutkimuksissa kompleksisuus on keskeinen käsite. Kompleksisuus ei ole mikään yksiselitteinen käsite, sillä voidaan tarkoittaa useita eri asioita. Se ei ole synonyymi monimutkaisuuden kanssa, vaikka näin usein väärin tulkitaankin. Kompleksisuus on hallitsematonta ja se elää jatkuvasti, eli on ns. dynaamista. Se on systeemin ominaisuus ja vaatii aina resursseja kehittyäkseen ja pitääkseen itseään yllä. Tainterin käyttämänä kompleksisuus viittaa yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen, joka tunnistetaan esimerkiksi ammatillisesta erikoistumisesta, infrastruktuurin kehityksestä, informaatiovirtojen kasvusta ja nopeutumisesta, sekä tietenkin teknologisesta kehityksestä. Kompleksisuuus kasvaa yksinkertaisesta syystä: ihmiset ja meidän muodostamamme ylätasot, yhteiskunnat, ratkaisevat eteensä tulevia ongelmia. Hienostuneempi termi tästä on innovaatiotoiminta.

Käytännössä kaikki ihmisten toiminta on jollakin tasolla syntynyt erilaisesta ongelmanratkaisusta, ja logiikka on selvä. Armeija on vastaus ongelmaan ulkoisesta uhasta, poliisi sisäisestä. Lääketiede on ratkaisu ongelmaan nimeltä sairaus. Koulutus on ratkaisu ongelmiin, joita kouluttamattomuus tuo mukanaan. Jopa hengellinen toiminta, kuten uskonto, on ratkaisu ongelmaan, pelkoon kuoleman jälkeisestä elämästä. Teknologia on kenties helpompi ymmärtää täysin ongelmanratkaisun tuloksena. Kaikki käyttämämme työkalut kirveestä älypuhelimeen ovat olemassa ratkaistakseen jotakin ihmisen keksimää ongelmaa. Ongelmanratkaisun tuloksena syntyy uusia ammatteja. Metsästäjä-keräilijä yhteisössä oli arviolta 10-20 erilaista sosiaalista roolia, kuten parantajat, työkalujen valmistajat jne. Teollisessa yhteiskunnassa on nykyään eri arvioiden mukaan kymmeniä tuhansia, jopa miljoona erilaista sosiaalista roolia. Ammatillinen erikoistuminen on uskomattomalla tasolla.

Kompleksisuus on välttämätön seuraus edellämainitusta ongelmanratkaisusta. Ongelmien ratkaisu nimittäin kehittyy tietyllä kaavalla: ensin ratkaistaan helpoimmat ongelmat, jonka jälkeen siirrytään yhtä vaikeampiin. Jokainen ratkaisu kuitenkin jää ikään kuin kerrokseksi, jonka päälle seuraava rakentuu. Tällä tavalla kompleksisuus kasvaa kumulatiivisesti ja "salaa", kuten Tainter asian ilmaisee.  Tärkeä huomio on myös se, että kompleksisuus ei ole missään muodossa ilmaista: se maksaa aina jossain resurssissa. Yleensä tämä resurssi on energia, mutta se voi myös olla jokin muu resurssi, aika tai yksinkertainen vaivannäkö.

Kompleksisuus siis kehittyy ja kasvaa, mutta tämä kehitys vaatii enemmän ja enemmän uhrauksia. Byrokratia on eräs klassinen esimerkki kompleksisuuden kasvusta. Samoin entistä kalliimmat teknologia- tai infrastruktuurihankkeet. Tieteen kompleksifikaatio on tarkoittanut sitä, että vuosisadassa ollaan siirrytty yksittäisistä neroista, jotka tekivät löytönsä yksin tai erittäin pienissä ryhmissä ja hyvin alhaisilla panostuksilla. Nämä tiedemiehet saivat aikaan valtavia tuloksia pienillä panoksilla. Nykyaikana tiede ja tutkimus ei enää ole mahdollista yksittäisen ihmisen toimesta saati ilmaiseksi. Tiede on institutionalisoitunut: vaaditaan suuria resursseja, tiimejä, organisaatioita ja monimutkaista, kallista teknologiaa. 

Kompleksiset yhteiskunnat

Kompleksinen yhteiskunta on siis yksinkertaistettuna sellainen, jossa on useita sosiaalisia rooleja, eli ammatteja, jotka muodostavat erilaisia organisaatioita. Resurssien, pääomien, tavaroiden, palveluiden, informaation ja ihmisten liikkuminen on suurta ja nopeaa. Kompleksinen yhteiskunta ei ole mikään normaalitila ihmisen historiassa. Nykyiset yhteiskunnat ovat historiassa ja antropologiassa anomalioita, poikkeuksia historiassa, asia voi olla vaikea ymmärtää. Erityisen vaikeaa se on niille sukupolville, jotka ovat eläneet koko elämänsä kompleksisissa yhteiskunnissa. 1900-luvun alkupuolella syntyneet ovat nähneet huomattavasti vähemmän kompleksisen yhteiskunnan, mutta sekin oli jo poikkeuksellisen kompleksinen ihmisen lajihistorian mitassa. Yhteiskuntia alkoi esiintyä vasta maanviljelyn keksimisen jälkeen. Eli ne ovat täysin viimeisen 8000-10 000 vuoden aikainen ilmiö, ihmisen 200 000 - 2 miljoonan vuoden kehityskaaren aikana. Kompleksinen yhteiskunta ei ollut mahdollinen metsästäjä-keräilijä -elämäntavassa. Yksinkertaisesti tarvittavaa populaatiota riittävän pienellä alueella ei ollut mahdollista elättää tuolla liikkuvuuteen perustuneella elämäntavalla. Maanviljely muutti asian ja mahdollisti kompleksisten yhteiskuntien syntymisen.

Kompleksisten yhteiskuntien aikakaudella on kuitenkin erotettavissa kaksi vaihetta, jotka eroavat olennaisesti toisistaan. Ensimmäinen vaihe oli aikakausi ennen fossiilisia polttoaineita ja toinen niiden käytön aloittamisen jälkeen. Aiemmassa vaiheessa kompleksisuuden kustannukset olivat läsnä ihmisten arjessa. Nämä yhteiskunnat saivat energiansa maanviljelystä, joten yhteiskunnallisen kompleksisuuden kasvattaminen näkyi suuren talonpoikaisväestön elämässä kasvaneina veroina, eli he menettivät yhä suuremman osan sadoistaan valtiolle. Rooman valtakunnan valloitusvaiheen loputtua kalliin yhteiskuntarakenteen ylläpitoa jatkettiin kasvattamalla talonpoikien verotusta niin jopa niin pitkälle, että tiloilla alettiin kokea nälänhätää ja tiloja alettiin hylätä. Tainterin mukaan on olemassa todisteita, että monissa paikoin roomalaiset talonpojat ottivat barbaarit vastaan vapauttajina. Kompleksisen yhteiskunnan ylläpitäminen oli kääntynyt itseään vastaan.

Yhteiskuntien siirryttyä energiankäytössä fossiilisten polttoaineiden varaan yhteys kompleksisuuden kasvun ja kustannusten välillä on hämärtynyt. Yhteys on edelleen olemassa, mutta koska työstä suurimman osan tekevät koneet jotka käyttävät fossiilista energiaa, syntyy vaikutelma kuin kompleksisuus olisi ilmaista. Kompleksisuuden kulut näkyvät nykyisin lähinnä erilaisena vaivana ja ajan kuluna. Esimerkiksi syyskuun 2001 iskujen jälkeen kompleksisuutta kasvatettiin merkittävästi lentoliikenteen valvonnassa, jolla oli seurauksia matkustajille ylimääräisenä vaivana, toisaalta veronmaksajille kompleksisuuden kasvattaminen näkyy suoraa verojen kasvuna. Lopputuloksena siis ongelma (terrorismi) ratkaistiin kasvattamalla kompleksisuutta (valvonta) ja yhteiskunnalliseen kompleksisuuteen oli jälleen luotu uusi kerros lisää. Tällä tavalla kompleksiset yhteiskunnat näyttävät kehittyvän: inkrementaalisesti, ratkomalla ongelman kerta toisensa jälkeen kompleksisuutta lisäämällä, mutta kumulativiiset vaikutukset huomioimatta. Tainterin mukaan tämä on vaarallinen kehityskulku.

Tulevaisuus - mahdollisuuksia paeta Tainterin "ansasta"

Tietäen historiasta enemmän, näyttäytyy tulevaisuus hyvin erilaisena kuin aiemmin. Tainterin teorian valossa näyttää, että yhteiskunnallisen huomion tulisi keskittyä etenkin kahteen pääkohtaan 1) energiaan ja 2) ongelmanratkaisuun. Molemmat vaikuttavat toisiinsa. Energiapuoli voi ratkaista ongelmanratkaisun, mutta toisaalta liiallinen ongelmanratkaisusta syntyvä kompleksisuus ilman tarvittavaa energiapohjaa, johtaa ainakin Tainterin mukaan yhteiskunnan romahtamiseen. Tainterin teoria on kuitenkin murheellinen: joka jatkamme kompleksisuus-energia -spiraalissa, eli kasvatamme molempia ja jatkamme ongelmien ratkaisua, tai vaihtoehtona on romahdus. Tainter ei näe mitään yleisesti esitettyä keinoa, kuten kulutuksen passiivista vähentämistä tai säätelytaloutta ratkaisuna yhteiskunnan kestävyyden ylläpitoon. Hän tunnistaa historiastakin ainoastaan yhden esimerkkitapauksen, jossa yhteiskunta on yksinkertaistanut rakennettaan oma-aloitteisesti. Tämä yhteiskunta oli romahtaneesta Rooman valtakunnasta irtautunut itä-Rooma, eli Bysantti. Bysantti ei kuitenkaan yksinkertaistanut sosiaalista kompleksisuuttaan niistä syistä, joiden vuoksi nykyisten yhteiskuntien olisi ehkä tarpeen tehdä. Bysantilla ei ollut muita mahdollisuuksia kohdatessaan suuria vihollisvaltioiden paineita idästä ja painiessaan edelleen romahtaneen Rooman aiheuttamissa haastavissa oloissa.

Ongelmanratkaisun problematiikka on kuitenkin paljon monimutkaisempi kuin Tainter olettaa teoksissaan. Australialainen Samuel Alexander on kirjoittanut mainion esseen, jossa hän hyväksyy Tainterin teorian oikeellisuuden, mutta kyseenalaistaan ongelmanratkaisun osalta ongelmien määrittelyn. Hänen mukaansa ongelmien määrittely ei ole kulttuurin arvoista vapaata. Hän kutsuu Tainterin ajattelua traagiseksi. Länsimaisen kulttuurin ongelmien asettelu on kuitenkin poikkeuksellista, löydämme niitä kaikkialta ja pidämme ratkaisuja hyvinä huolimatta niiden kustannuksista. Lisäksi ongelmanratkaisumme on hyvin energiaintensiivistä. Kaikkia ongelmia ei toki voida sivuuttaa, vaikka suhtautumistapaa muutettaisiin: taudit ovat ongelma riippumatta kulttuurista, samoin toistuvat luonnonilmiöt. Mutta monet ongelmat ovat silti ratkaistavissa useammalla kuin yhdellä tavalla. Alexander mainitsee esimerkkeinä haitallisesta sosiaalisen kompleksisuuden kasvusta sotilasvarustelun, sekä markkinoinnin. Molemmat johtavat kilpaa pohjalle -tyyppiseen peliteoriasta tuttuun ilmiöön, jossa vastustaja seuraa usein perässä, tehden aiemmista investoinneista hyödyttömiä. Näissä nollasummapeleissä kompleksisuus ja sen kustannukset kasvat, ilman nettohyötyä yhteiskunnalle.

Alexander pitää vapaaehtoista yksinkertaistamista mahdollisena, mutta ei helposti toteutettavana. Eri tuotantoprosessien kompleksisuus on kasvanut energiaintensiivisillä tavoilla noudattaen polkuriippuvuutta. Globaali ruokatuotanto on  tällainen systeemi, jonka kompleksisuus ja energiaintensiivisyys on kehittynyt niin suureksi, että sen kustannukset ovat hyötyjä suuremmat. Supermarketeissa olevat tuotteet ovat eri tutkimusten mukaan matkanneet jopa kymmeniä tuhansia kilometrejä ennen päätymistään ostoskoriin. Lisäksi tuotteiden valmistus on vaatinut suurta resurssien syöttöä maatalouden, pakkausmateriaalien ja logistiikan osalta. Systeemi eittämättä toimii, mutta sen kestävyyteen poikkeusoloissa on kohdistettu jatkuvasti suurempaa kritiikkiä. Mikäli tuotantoa paikallistettaisiin ja systeemiä alettaisiin tarkkailemaan kulutuksensa osalta, joutuisimme kenties luopumaan jostakin eksoottisista tuotteista ja syömään ns. sesonkien mukaista ruokaa, mutta elintaso ei laskisi merkittävästi. Samalla kuitenkin massiiviseksi paisunut ja valtavasti resursseja kuluttava globaali systeemi yksinkertaistuisi ja kompleksisuuden kustannukset alentuisivat. Muita esimerkkejä Alexander esittää lääketeollisuudesta: suuri osa lääkkeistä parantaa oireita jotka syntyvät epäterveellisestä ravinnosta ja muista haitallisista elämäntavoista. Nämä oireet voitaisiin välttää puuttumalla ongelman perimmäiseen syyhyn. Ennen kaikkea Alexander kuitenkin korostaa esseessään jatkuvaa ongelmien uudelleentarkastelua. Saattaa olla, että Alexander on löytänyt aukon Tainterin muutoin melko aukottomasta teoriasta, mutta kuinka käyttökelpoinen se on jää nähtäväksi.

Lähteet

Alexander, Samuel (2012). ”Recilience Through Simplification: Revisiting Tainter’s Theory of Collapse.” Simplicity Institute Report 12h. Saatavissa: http://simplicityinstitute.org/wp-content/uploads/2011/04/ResilienceThro...

Tainter, Joseph A. (1988). Collapse of Complex Societies. Cambridge University Press.

Joseph tainter; The Collapse of complex Civilisations https://www.youtube.com/watch?v=GzuviYRse3E

Collapse of Complex Societies by Dr. Joseph Tainter.  https://www.youtube.com/watch?v=G0R09YzyuCI

Joseph Tainter: Energy Gain and Future Energy: Collapse of Sustainability
https://www.youtube.com/watch?v=RSXKjH_WjWo

Joseph Tainter - The Energy Crisis and the End of The Industrial Age https://www.youtube.com/watch?v=gBrYLJV9_N8

Will Our Society Survive Complexity? Dr. Joseph Tainter Interview | McAlvany Commentary 2014 https://www.youtube.com/watch?v=yvEjwAxHju0

Joseph Tainter Interview with Jim Puplava https://www.youtube.com/watch?v=wgOmijDrw7g

Fred Cottrell - Energy and Society OSA 4

Puoliväli alkaa lähestyä tässä poikkeuksellisen kattavassa kirjaesittelyssä, tässä tekstissä aiheina teollistuminen ja maanviljely sekä vaihtuvat vaateet energiaylijäämän jakamiselle.

Maanviljelyn teollistuminen

Absoluuttinen vaatimus minkään yhteiskuntajärjestelmän selviytymiselle on energia, ravinnon muodossa. 

- Fred Cottrell

Ihminen eli pitkään pelkästään omien lihastensa työllä. Tämän vuoksi, kun uusia energianmuuntajia etenkin laivoja ja eläimiä otettiin käyttöön, ihminen ei missään vaiheessa erottanut tätä muiden tekemää "työtä" omastaan. Kuvittelimme, että teimme enemmän töitä kuin aiemmin. Tosiasiassa siis otimme vain käyttöön uusia tapoja hyödyntää maapallolla olevaa energiaa. Kasvanutta tehokkuutta pyrittiin silti selittämään sosiaalisilla syillä, kuten työnjaolla. Energia jäi jo tässä vaiheessa ihmiskunnan kehitystä altavastaajan asemaan, jossa se edelleenkin on verrattuna yhteiskuntatieteiden tapaan selittää historia ja kehitys.

Ihmisen historiassa tultiin jossakin vaiheessa tilanteeseen, jossa tietyt metsästäjä-keräilijät kykenivät hankkimaan niin pienillä uhrauksilla ravintoa, että osa heimosta pystyi jättäytymään ruoanhankinnan ulkopuolelle. Kuitenkin luonto asetti tiukat vaatimukset, joten tuo määrä pysyi aina hyvin rajoitettuna. Lisäksi kaikki ruoka kulutettiin heti, eikä sitä säilötty. Uudet energialähteet kuten tuuli, vesi ja fossiiliset polttoaineet rikkoivat tämän suljetun systeemin: ruoka voitiin nyt tuottaa ja kuluttaa eri paikoissa ja eri aikoina. Tässä yhteydessä Cottrell korostaa, että meidän täytyy ymmärtää modernissa ruoantuotannossa tämän ulkopuolisen energian merkitys. 

Kuten historialliset tosiasiat osoittavat, jos ravintoa tuotetaan vain ihmisen lihasvoimaa käyttäen, jää vain vähän ylijäämäenergiaa ravinnontuottamisen ulkopuolella. Kun vetoeläimet ja laivat mahdollistivat suuremmat energiaylijäämät, tuli ravinnontuotantoon tarpeettomille ihmisille mahdolliseksi tehdä muita asioita. 

- Fred Cottrell

Myös muuta kuin pelkkä ylijäämäenergia tarvittiin, jotta tehokkuus kasvoi. Rahajärjestelmä oli ehdoton edellytys yhteiskunnan kehittymiselle. Rahajärjestelmästä seurasi kuitenkin erikoinen ilmiö etenkin fossiilisten polttoaineiden käyttöönoton jälkeen, ihmistyö oli hinnoissa mitattuna kannattavaa korvata koneilla. Siis vaikka ihmisen energiankulutus oli minimaalinen verrattuna koneeseen. Tässä tullaankin rahan ja energian dilemmaan: se mikä rahassa mitattuna voi olla edullista, on energiana mitattuna kallista. Rahaa ei kiinnosta energiankulutus. 

Oscar Lewisin Meksikon maaseudulla tekemän tutkimuksen mukaan auran ja vetoeläimien käyttö on noin kolme kertaa tehokkaampaa ajassa mitattuna, kun kuokalla ja pelkällä ihmistyöllä tapahtuva viljely. Hehtaarin viljelyyn käytettiin tässä esimerkissä 50 päivää vuodessa auralla, ja 165 päivää kuokalla. Täytyy kuitenkin huomioida, että vetoeläimet myös syövät ja muuntavat energiaa suunnilleen samalla prosentilla (20 %) kuin ihminen. Muissa tutkimuksissa on kuitenkin huomioitu, että kuokkaviljelystä saatavat sadot ovat usein suurempia per hehtaari, johtuen tiettyjen lajikkeiden käytöstä, joita ei voida auraviljelyssä käyttää. Menetelmien erot eivät siis välttämättä ole niin suuret. 

Japanin riisinviljelymenetelmät ovat olleet eräitä historian tuottavimmista tavoista hankkia ruokaenergiaa. 1947 tehdyssä tutkimuksessa Japanin riisinviljely täysin ihmistyövoimalla ylsi samoihin tuotantolukemiin per eekkeri, kuin Yhdysvaltojen Arkansasissa tehty konemainen riisinviljely. Maissintuotannossa USA:ssa päästiin korkeampiin lukemiin konemaisella viljelyllä kuin Meksikossa, mutta jo 1973 Cottrell havaitsi useiden tutkimusten perusteella, että teollinen maanviljely tuotti alenevaa rajahyötyä energiassa mitattuna. Toisin sanoen sen EROEI oli laskenut huolestuttavasti 1950- ja 1970 -lukujen välillä. Alettiin jopa epäillä, että kokonaisuutena teollinen maanviljely itseasiassa söi energiaa enemmän, kuin se tuotti. 

Niin kauan, kun ruoasta saatavia kaloreita voidaan vaihtaa suurempaan määrään kaloreita muista polttoaineista, markkinat oikeuttavat suuremman ja suuremman energiamäärän investoimisen ja suhteessa alati pienenevän saatavien kalorien määrän. Ei siten ole yllättävää, että moderni maatalous Yhdysvalloissa on jo kauan sitten ohittanut maksimaalisen energiansaannin ruoasta, kun verrataan siihen investoituja toisista polttoaineista saatuja kaloreita ja itse ruosta saatuja kaloreita. 

- Fred Cottrell

Niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa, mikäli ihmiset haluavat maksimaalisen energiahyödyn maanviljelystä, he pitäytyvät viljelemässä käsin tai käyttäen eläinvoimaa apunaan. Cottrell toteaakin, että mikäli yhteiskunnan päätavoite on mahdollisimman suuren populaation elättäminen, se pitäytyy orgaanisten energialähteiden avulla viljelyssä, mikäli taas tavoitteena on korkeampi elintaso on ratkaisu teollinen maanviljely, jossa enemmistö ihmisistä voidaan vapauttaa maatalouden ulkopuolelle. 

Ruoka energialähteenä

Ruoka on varsin erikoinen energialähde ihmisille. Koska se on välttämätön ihmisen selviämiselle, sen hinta voi vaikeina aikoina ylittää kaiken muun. Energiamäärällä ei tässä tilanteessa ole mitään merkitystä, esimerkkinä kaivosmies voi joutua vaihtamaan koko päivän työtuloksensa riittävään ravintomäärään. Tämä siitä huolimatta, että kaivosmies voi tuottaa tuhatkertaisen määrän energiaa yhteiskunnalle per päivä. Teollisessa yhteiskunnassa ainoa millä on merkitystä, on se että maanviljelystä saadaan tarvittava ravinto kasvavalle väestölle, se onko tuo ruoka tuotettu ihmisillä vai koneilla on yhdentekevää. 

Ruoka on ollut kautta historian olennainen vallan väline. Pahimmillaan tämä toteutui feodaaliyhteiskunnissa, joissa maaherroilla oli täydellinen valta ruoan jakamisessa, ja hän siten kontrolloi tämän valtansa kautta lähes koko väestöä. Tämä asetelma muuttui, kun yhteiskuntien käyttöön tuli muita paljon suurempia energialähteitä, kuin ruoka. Kun siirtymä alhaisen energian yhteiskunnasta korkeaan tapahtui, joutuivat maanviljelijät usein vaikeaan tilanteeseen. Heidän kannatti vaihtaa tuotantonsa ennemmin energiateollisuuden tuotteisiin, kuin palkata ruokapalkalla työntekijöitä maatilalleen. Alhaisen energian yhteiskunnan, tai vain osittain korkean energiankäytön yhteiskuntaan siirtyneen alueen maaseudun väestöllä ei siis ollut mahdollisuutta kilpailla koneita vastaan. 

Modernissa maanviljelyssä päähuomio ei ole energiassa, vaan säästetyssä ihmistyössä. Käytetyn ajan ja käytössä olleiden energianmuuntajien välinen suhde oli avainasemassa, kun yhteiskunnat päättivät siirtymästä kohti korkean energiankäytön yhteiskuntaa. Silloin kun käytetyn ajan kustannus on suurempi, kuin käytössä olevat ei-inhimilliset energialähteet, tapahtuu siirtymä miestyöstä koneisiin. Kaksi muuttujaa siis nousee esille, väestönkasvu ja epäorgaanisten energialähteiden määrä. Valtion oletetaan aina takaavan vähintaan riittävän ravinnon kaikille kansalaisilleen, ja nykyään niillä on monia vaihtoehtoja miten saavuttaa tämä tavoite. Ne voivat tuottaa kaiken ruoan itse, tai hankkia sitä osaksi ulkomailta vaihtamalla muuta energiaa tai sen avulla tehtyjä tavaroita. Mitä vähemmän maa itse tuottaa, sitä suuremmaksi kasvaa ravinnon saantiin subventoitavan energian määrä. Energialähteiden osalta rajoite on siinä kuinka paljon niitä kyetään tuottamaan. Cottrell toteaa, että energiankäytön per capita on kasvettava, mikäli yhteiskunta haluaa nousta alhaisen energian tasolta korkealle. Mikäli per capita vähentyy, toisen suuntainen kehitys on väistämätön. 

Eräs vertailtava asia on myös se, kuinka tehokkaasti energianmuuntajia voidaan käyttää ajan puolesta. Puimureilla (100h). traktoreilla (600h) jne. on rajalliset käyttöaikansa vuoden aikana. Maanviljelijät kohtaavat siis paljon vaikeita kysymyksiä, kun he punnitsevat siirtymistä energiankäytössä. Lisäksi teollisessa yhteiskunnassa pääomien hallitsijat ovat usein niskan päällä verrattuna viljelijöihin, koska ruoan hinta on usein alhainen. Vain silloin, kun ruoasta on pulaa, kasvavat viljelijöiden tulot ja mahdollisuudet kenties kerätä pääomia sijoittettaviksi uusiin muuntajiin (koneisiin). 

Energiaylijäämien jakaminen ja muutos alhaisen energian yhteiskunnasta korkeaan

Korkean energian yhteiskunnat olivat halukkaita käymään kauppaa ympäri maapalloa, etenkin alhaisen energian yhteiskuntien kanssa. Tämä oli kuitenkin ongelmallista, sillä kuten aiemmin todettua alhaisen energian yhteiskunnat eivät hyväksyneet korkean energian yhteiskuntien interventioita ja tapaa toimia. Tämän vuoksi imperiumien ylläpitäminen vaatikin paljon resursseja. Cottrellin mukaan korkean energian yhteiskunnat alkoivat jossakin vaiheessa, etenkin kolonialisaation päätyttyä investoida enemmän resursseja tutkimukseen, jonka avulla voitiin kehittää teknologioita joiden avulla voitiin tehostaa maataloutta ja esimerkiksi mineraalien louhintaa, niin paljon, että ne tulivat taloudellisesti kannattaviksi alueilla, jotka olivat korkean energian yhteiskunnan hallinnassa ilman konflikteja.

Kun ruoka ja sen tuottamiseen littyvä ihmistyö alkavat kilpailla työllisyydestä muita energiamuotoja ja muuntajia vastaan, teollisen maatalouden todelliset kustannukset nousevat esille. 

- Fred Cottrell

Modernin maanviljelyn ongelma on se, että se tekee maaseudulla asuvista talonpojista hyödyttömiä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos jokin alue päättää ottaa modernin maanvlljelyn käyttöönsä, sen täytyy jollakin tapaa hoitaa väestönsä pienentyminen. Perinteisesti väestö on muuttanut kaupunkeihin. Joissain tapauksissa on syntynyt nälänhätiä ja konflikteja. Modernien maanviljeliöidenkään osa ei ole ollut helppo, usein he ovat saaneet työstään vain hieman kulut peittävän korvauksen. Ruoan asema yhteiskunnan keskeisenä energialähteenä. ja viljelijöiden suurehko valta, on ollut historiaa sen jälkeen, kun moderni maanviljely aloitettiin. Tämä on johtanut useisiin konflikteihin maanviljelijöiden ja muun yhteiskunnan välillä.

Maatilojen koko on jatkuvasti kasvanut, sillä tehomaataloudessa käytettävät koneet maksavat itsensä takasin sitä nopeammin, mitä suuremmat pellot on käytössä. Usein juuri tämä koneisiin vaadittava pääoma on ollut haastavaa kerätä maanviljeliöiden toimesta, joten he ovat joutuneet turvautumaan melko epäedullisiin ehtoihin saadakseen tarvittavat koneet. Pahimmillaan tämä on johtanut myös konkursseihin ja tilojen pakkolunastuksiin. Tilojen kasvulla on ollut myös vaikutus maaseudun kyläyhteisöihin. Mitä suuremmiksi etäisyydet tilojen välillä kasvavat ja mitä vähemmän ihmisiä tuotannossa tarvitaan, sitä kalliimmaksi tulevat erilaiset yhteiskunnalliset palvelut, kuten posti, infrastruktuuri, koulu, sairaalat jne. 

Politiikka on muuttunut myös, kun maaseutuväestö on edellä mainituista syistä kadonnut. Maanviljelijät ovat yhä enemmän kaupunkilaisten armoilla. Kaupunkilaisilla taas usein ei ole minkäänlaista käsitystä maanviljelystä. Toinen kansainvälistä politiikkaa muokannut fakta oli se, että Cottrellin kirjoittaessa kirjaansa alkoi selvästi erottautumaan neljä maata, joiden varaan globaalit maatalousmarkkinat asettuivat: Uusi-Seelanti, Kanada, USA ja Australia. Yhä harvemmat maat olivat kuitenkaan enää omavaraisia maataloustuotannon suhteen. 

Cottrell tarkastelee modernia maanviljelyä melko kriittisin silmin. Hänen mukaansa vihreä vallankumous ei ole ollut ratkaisu maailman nälkäongelmiin. Se on tapahtunut pitkälti koneiden, lannoitteiden ja suoja-aineiden avulla. Siirtymästä on myös ollut monia haitallisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, etenkin maaseutu- ja viljelijäväestölle. Teollisen maanviljelyn vaatima energiamäärä on usein kestämättömän suuri, joten useissa kehitysmaissa ei ole mahdollisuuksia, eikä energiataloudellista hyötyä siirtyä alhaisen energian yhteiskunnasta korkeaan. Ainakaan maaseutujen osalta. Cottrell näkee kirjassaan kasvaneen vaurauden johtaneen hedelmällisyyden laskuun korkean energian yhteiskunnissa. Tosin hän huomasi suuria eroja hyvä- ja huono-osaisten perheiden lapsimäärissä.

Kapitalismin ja kommunismin ilmeinen kyky tarjota kasvavaa ruoantuotantoa vastaamaan kasvavaa väestöä, on harha jota edelleen pidetään yllä. Jos se mitä väitän (tässä kirjassa) pitää paikkaansa, kumpikaan ideologia ei voi täyttää sitä, mitä se lupaa.

- Fred Cottrell 

Tiivistettynä Cottrell näkee, että seuraavien ehtojen on täytyttävä, jotta yksittäinen maanviljelijä ja lopulta koko yhteiskunta siirtyy alhaisen energian yhteiskunnasta korkeaan.

1) Koko prosessin ajan perinteisten energianmuuntajien täytyy olla toiminnassa (ainakin joillan maatiloilla), jotta ne voivat tuottaa tarvittavaa energiaylijäämää kattamaan koneiden hankinnasta ja implementoinnista koituneet energiakustannukset.

2) Energiaa täytyy toimittaa vielä orgaanista maanviljelyä harjoittavilta tiloilta mekanisoitumisprosessissa oleville, jotta he jatkavat mekaanista maanviljelyä alun vaikeuksista huolimatta.

3) Mikäli mekanisoituminen jatkuu edelleen, täytyy maaseudun ylijäämäväestö saada muualle, vaikka he joutuvatkin jättämään monia edelleen käyttökelpoisia rakennuksia ja julkista infrastruktuuria taakseen.

4) Koska siirtymä mekaaniseen viljelyyn on perusteltu ihmisille nousevalla elintasolla, täytyy uuden systeemin myös tuottaa lisähyötyä ihmisille. Vaadittava lisähyödyn määrä on sitä pienempi, mitä enemmän muutosta on ajanut ei-materiaaliset perustelut, kuten uskonto, ideologia tai moraali. 

5) Koska korkean energian yhteiskunnassa fyysistä työtä tekevien tuottavuus kasvaa, mutta perinteisiä palveluammatteja tekevien työn tuottavuus ei usein kasva merkittävästi, täytyy eroja tasata jotta järjestelmä pysyy kasassa.

6) Korkean energian yhteiskunnassa pelkkä prosessien nopeus kuluttaa itsessään enemmän energiaa. Siis nopeutta suositaan, vaikka samaan lopputulokseen pääsisi vähemmälläkin energiankäytöllä. Tähän täytyy subventoida energiaa.

7) Koneiden korvaaminen uusilla, ja niiden korjaaminen kasvattavat edelleen energiankulutusta, ja se kasvaa isommaksi niiden kokonaismäärän kasvaessa.

8) Työtehtävien, teknologioiden ja materiaalien käyminen käyttökelvottomiksi (vanhentuminen) kehityksen mukana, täytyy kompensoida jotenkin. Tähän kuluu jälleen energiaa. 

9) Muut ulkopuoliset vaikutukset, kuten esimerkiksi kolonisoitujen alueiden säilyttäminen korkean energian yhteiskunnan hallinnassa vaativat myös energiaa. 

Kehitys alhaisen energian yhteiskunnasta korkeaan on historian saatossa epäonnistunut monesti. Cottrellin kirjoittaessa kirjaansa näytti siltä, että monet länsimaiden kolonisaation kohteena olleet maat olivat luisumassa takaisin kohti alhaisen energian yhteiskuntia. Energialähteiden tehokkaamman käytön, uusien teknologioiden kehittämisen ja organisationaalisen kehityksen nähtiin olevan ratkaisu saasa nämä kehittyvät maat korkean energian yhteiskunniksi. 

Itseasiassa organisationaalinen kehitys ja ylivoimainen teknologia vastasivat suurimmasta osasta fyysisen tuottavuuden kasvusta alhaisen energian yhteiskunnissa. Näistä lähteistä myös suurin osa viktoriaanisen ajan taloustieteilijöistä luuli heidän havaisemansa tuottavuuden kasvun johtuvan.

- Fred Cottrell

Kuten yllä olevasta lainauksesta huomataan, viktoriaanisen ajan ekonomistit harhaantuivat energian keskeisestä roolista taloudessa jo siinä vaiheessa, kun työnjaon avulla saavutetut tuottavuushyödyt kasvoivat. Monet luulivat materaalisen tuotannon kasvun olleen pelkästään ihmisen älykkyyden tulosta.

Lähde: Cleveland, C. (2009). Energy and Society: The Relationship Between Energy, Social Change, and Economic Development (e-book). Saatavissa: http://www.eoearth.org/view/article/152450/ ja  http://www.eoearth.org/view/article/152451/


Jatkuu aiheilla: Kapitalismi teoriassa ja todellisuudessa, sekä sopeutuminen uudenlaiseen teknologiaan: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2013/12/todellinen-klassikko-fred-cottrell_22.html