Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 3

Tämä kirjoitus on sarjan kolmas osa ja käsittelee ranskalaisen taloustietelijän Thomas Pikettyn kuuluisuuteen nousseen kirjan "Pääoma 2000-luvulla" kolmatta päälukua jossa pääteemana on taloudellisen epätasa-arvon rakenteet. Kolmas luku on kirjan pisin osio, reilut 200 sivua ja koostuu kuudesta alaluvusta. Pyrin siksi tässä kirjoituksessa kiteyttämään niiden sisällön mahdollisimman lyhyesti.

Tuloerot ja pääoman keskittyminen

Kuten Piketty jo aiemmissa luvuissa esitti; maailmansodat ja niitä seuranneet toimet vähensivät taloudellista epätasa-arvoa (jatkossa pelkkä epätasa-arvo) 1900-luvulla, mutta on tärkeä huomioida ettei kyseessä ollut mikään talousjärjestelmän rakenteellinen ominaisuus tai spontaani korjausliike, vaan kyse oli puhtaasti eksogeenisistä, eli ulkoisista shokeista talousjärjestelmään. Piketty jakaa epätasa-arvon kolmeen luokkaan: 1) palkkatulojen epätasa-arvo 2) pääoman omistamiseen liittyvä epätasa-arvo ja 3) pääomista saatavien pääomatulojen epätasa-arvo. Hän haluaa pitää erillään työstä saatavat palkkatulot ja pääomista saatavien tulot. Eri yhteiskunnissa nämä voivat erota toisistaan; jossain voi olla tasa-arvoiset palkat, mutta epätasa-arvoiset pääomatulot tai päin vastoin, tai siten että molemmat ovat epätasa-arvoisia tai tasa-arvosia, mutta Piketty kuitenkin toteaa, että pääomiin liittyvä epätasa-arvo on lähes aina suurempaa kuin palkkoihin liittyvä.

Kirjassaan Piketty on päätynyt jaottelemaan ylä-, keski- ja alaluokat desiilien avulla. Hän pitää ylintä desiiliä, eli 10 % yläluokkana, neljää seuravaa keskiluokkana ja alinta viittä alaluokkana. Lisäksi hän tarkkailee ylintä desiiliä sentiileittäin, etenkin ylimmän sentiilin 1 % ja alemman 9 % välistä suhdetta. Piketty käyttää runsaasti tekstiä perustelemaan tätä lähestymistapaa, etenkin sen että raaka datan vertailu on täten mahdollista, vaikkakin se on hiukan ristiriidassa kirjan muutoin melko yhteiskuntatieteellis-filosofisen kirjoitusasun kanssa. Tarkastelun kohteena olevista maista on huomionarvoista, että vaikka 1 % saattaa tuntua pieneltä eliitiltä, käsittää tuo luokka esimerkiksi 50 miljoonan aikuisen Ranskassa 500 000 ja 260 miljoonan aikuisen USA:ssa 2,6 miljoonaa ihmistä. Piketty korostaa, että tämä ylin 1 % on äärimmäisen näkyvä yhteiskunnallisessa "maisemassa", eli kyse ei ole pelkästään rahasta. Ylin desiili on Pikettyn mukaan länsimaisissa yhteiskunnissa niin vaikutusvaltainen, että se pystyy jo itsessään ajamaan erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Alla on graafissa vauraimman 0,1 % osuus kokonaistuloista.

Vauraimman 0,1 % osuus kokonaistulosta eri maissa. Lähde: Piketty 2014.

Parhaiten tienaava prosentti ei ole eniten omistava prosentti

Tuloerot ansiotuloissa nähdään joskus virheellisesti hillittynä eriarvoisuutena, joka ei enää synnytä konfliktitilanteita. Tämä on seurausta siitä, että vertailuparina on pääomien jakautuminen, joka on äärimmäisen eriarvoista joka puolella.

- Thomas Piketty

Vaikka työstä saatava tulot ovat siis pääsääntöisesti tasaisemmin jakaantuneet, kuin pääomista saatavat, ovat ne silti voluumiltaan ylivoimaiset sillä kuten aiemmin oli laskettu, karkeasti arviolta 2/3 kokonaistuloista koostuu palkoista saatavasta tulosta. Työn ja pääomatulojen välinen dynamiikka on vaihdellut, josta hyvänä esimerkkinä oli vielä 100 vuotta sitten se, että mikäli pääomatulot olivat riittävän suuret, ei henkilö osallistunut työn tekoon. Tänä päivänä asetelmat eivät ole enää näin selkeät. Nyrkkisääntönä on, että ylin 10 % työvoimasta kerää yleensä 25-30 % koko palkkatuloista, mutta ylin 10 % pääomatulojen saajista kerää jo yli 50 % joissakin maissa jopa 90 % kaikista pääomatuloista. Samoin huomionarvoista on se, että palkkatuloissa alin 50 % muodostaa merkittävän osuuden kokonaispotista (usein suunnilleen ylimmän 10 % kokoinen), kun taas pääomatuloja alimmalla 50 % kansasta ei usein ole lainkaan.

Palkkatulojen osalta Piketty pitää historian tasa-arvoisimpana Skandinaavian maita 1970- ja 90-lukujen välisenä aikana, tällöin palkkatulo jakaantui siten, että ylin desiili keräsi 20 %, keskimmäiset neljä 45 % ja alimmat viisi desiiliä jopa 35 % kokonaispotista. Tällainen jako mahdollistaa laajan keskiluokan olemassaolon. Keskimääräisen tasaisina puolestaan nousevat esille Saksa ja Ranska, joissa ylin desiili nappaa 25-30 % ja alimmat viisi 30 % kokonaispalkkatuloista. Yhdysvalloissa, jota Piketty pitää hyvin epätasa-arvoisena palkkatulojen jakaantumisen suhteen, ylin desiili nappaa 35 %, siinä missä alimmat viisi vain 25 %.

Myös pääomatulojen osalta Skandinaavian maat ovat olleet tasa-arvoisimpia. Ylin desiili on omistanut arviolta 50-60 % koko varallisuudesta. Keski-Euroopassa osuus on ollut 60 % pinnassa, Ranskassa esim. 62 % ja Yhdysvalloissa jopa 72 %:ssa 2010-luvulla. Se, mikä Pikettyä kuitenkin hämmästyttää eniten on, että näissä maissa alimmat viisi desiiliä, eli puolet kansasta, ei omista käytännössä mitään varallisuutta. Esimerkiksi Ranskassa alin luokka omistaa vain 4 % ja Yhdysvalloissa vain 2 %. Itse asiassa sellaista yhteiskuntaa ei edes tiedetä koskaan olleen olemassa, jota voitaisiin kuvailla edes alustavasti tasa-arvoiseksi pääomien omistuksen suhteen. Siis siten, että alimmalla 50 % kansasta olisi jonkinlainen merkittävä rooli pääomien omistuksessa.

Puolelle väestöstä varallisuuden ja pääoman käsitteet ovat jokseenkin abstrakteja. Miljoonille ihmisille varallisuus merkitsee muutaman viikon palkkatuloa käyttötilillä, tai matalakorkoisella säästötilillä, autoa ja huonekaluja. Väistämätön fakta on tämä: varallisuus on niin keskittynyttä, että laajat yhteiskunnalliset segmentit ovat käytännössä tietämättömiä sen olemassaolosta, niin että jotkut kuvittelevat sen kuuluvan epätodellisille tai mysteerisille tahoille.

- Thomas Piketty

Ylimmän desiilin osalta varallisuuden luonne vaihtelee. Käytännössä kaikki tässä yläluokassa omistavat ainakin oman kiinteistönsä ja kiinteistöjen osuus pääomista on suuri (1/2 tai jopa 3/4) yläluokan alimmissa yhdeksässä sentiilissä, eli rikkaimman 1 % alla olevissa. Ylin sentiili eroaa, sillä siellä erilaiset rahastot ja muut sijoitusinstrumentit muodostavat enemmistön. Keskiluokassa, eli ylimmän desiilin ja alimpien viiden välissä asuminen muodostaa varallisuuden selkärangan. Keskiluokka onkin saavuttanut paljon viimeisen sadan vuoden aikana, sillä 1900-luvun alussa Ranskan, Englannin ja Ruotsin pääomat olivat keskittyneet niin, että ylin desiili omisti käytännössä kaiken (ainakin yli 90 %) varallisuuden maassa. Ylin sentiili omisti jo yleensä yli 50 % kaikesta, jossain jopa yli 60 %, kuten Britanniassa. Keskiluokkaa ei ollut, vaan alin 90 % omisti loput 5-10 % niin tasaisesti jakautuneena, ettei merkittävää eroa keskiluokan ja köyhien välillä edes ollut. Piketty toteaakin, että nämä lukemat kuvaavat suuren todistusaineiston varassa 1800-luvun yhteiskuntia, joita hänen paljon esimerkkinään käyttämänsä kirjailijat Jane Austen ja Honore de Balzac kuvasivat kuuluisissa teoksissaan.

Tuloerojen moraalifilosofiaa

Mikäli tuloerot nähdään oikeutettuina, esimerkiksi koska ne nähdään seurauksena rikkaan valinnasta tehdä enemmän ja tehokkaammin töitä kuin köyhän, tai koska rikkaiden estäminen tienaamasta enempää väistämättä vahingoittaisi yhteiskunnan huono-osaisimpia, niin on täysin mahdollista asettaa uudet ennätykset ansiotulojen keskittymisessä. Tämän vuoksi arvelen, että Yhdysvallat saattaa tehdä uuden ennätyksen vuoden 2030 paikkeilla, jos tuloerot palkkatyöstä ja hieman vähemmässä määrin pääomien omistamisesta, jatkavat kasvuaan, kuten ne ovat tehneet viime vuosikymmeninä. Ylin 10 % saisi tällöin noin 60 % kansantulosta, siinä missä alin 50 % saisi juuri ja juuri 15 %. 

- Thomas Piketty

Italialainen tilastotieteilijä Corrado Gini (1884–1965) on kehittänyt kenties tunnetuimman mittariston mittaamaan epätasa-arvoisuutta yhteiskunnissa. Ginikertoimet sijoittuvat johonkin nollan (täydellinen tasa-arvo) ja yksi (täydellinen epätasa-arvo) välille. Esimerkiksi aiemmin mainittujen Skandinaavian maiden Ginikerroin oli palkkatulojen osalta vain 0.19 parhaina vuosikymmeninä. Ranskan Belle Époque'n (1890-1914) aikana taas ginikerroin oli varallisuuden osalta 0.85. Myös useita muita mittaristoja on luotu viime vuosisadan aikana, joiden ansiosta tuloeroista on tullut eräänlainen normaali asia.

Kysymys tuloeroista ja taloudellisesta epätasa-arvosta on kuitenkin pohjimmiltaan moraalisfilosofinen: onko taloudellinen epätasa-arvo oikein ja kuinka paljon sitä pitää olla? Vastatakseen tähän kysymykseen onkin hyvä perehtyä juurikin epätasa-arvon rakenteisiin joita Piketty ansiokkaasti tuo esille. Pikettyn mukaan yhteiskunta voi saavuttaa epätasa-arvoisen kokonaistulonjaon (ylin desentiili 50 % ja ylin sentiili 20 % kokonaistulosta) kahdella tavalla. Ensimmäinen on hyperpatrimoniaalinen yhteiskunta ts. vuokraisäntien yhteiskunta. Siinä varallisuus on äärimmäisen keskittynyttä ja periytyy sukupolvelta toiselle. Toinen tie on uudempi ja esiintyy Pikettyn mukaan erityisesti Yhdysvalloissa; hypermeritokraattinen yhteiskunta ts. supermanagerien yhteiskunta. Tällaisessa yhteiskunnassa epätasa-arvo ei synny perinnöistä, vaan erittäin epätasa-arvoisesta palkkatulojen jakaumasta. Nämä stereotypiayhteiskunnat voivat kuitenkin esiintyä myös yhdessä, johon merkit Yhdysvalloista Pikettyn mukaan viittaavat.

Kaksi maailmaa

Suuressa määrin tuloeroja ja eriarvoisuutta 1900-luvulla vähensi sodan kaaos, sen mukanaantuomien taloudellisten ja poliittisten shokkien kanssa.

- Thomas Piketty

Kuten jo aiemmin todettua, äärimmäisten tuloerojen maailma 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa murentui monissa Euroopan valtioissa veristen sotien vuoksi. Ranskassa ylin sentiili menetti asemansa 1914-1945 välillä, kun pääomista saatavat tuotot romahtivat. Piketty pystyy tunnistamaan maailmansotien aiheuttamat shokit poikkeuksellisen pitkän tarkkailuajanjakson ansiosta, hänen datansa ulottuu parhaimmillaan aina 1700-luvulle asti. Sodalla on useita samanaikaisia vaikutuksia talouteen. Yksi tärkeimmistä on inflaatio (rahan painaminen ja velkaantuminen kiihtyy), työvoiman tarjonnan romahdus (koska miehet ovat rintamalla tai vankeina) sekä sisäsisen koheesion korostaminen, jolloin parempiosaiset ovat valmiita luopumaan joistain eduistaan.

Palkka- ja pääomatuloissa on aina ollut peruslogiikkana se, että mitä korkeammalle kokonaistuloissa mennään, sitä suuremmaksi pääomatulojen osuus kasvaa. Se mikä nykyajassa on erilaista sadan vuoden takaiseen on, että tuloluokissa täytyy mennä entistä korkeammalle, jotta palkkatulojen osuus kutistuu alle pääomatulojen. Pikettyn datan mukaan vasta rikkaimman 0,1 % osalta pääomatulot ylittävät työstä saatavat. Aiemmin tämä luokka oli suurempi (Belle Époque'n aikana kymmenkertainen). Pikettyn mukaan tämä johtuu siitä, että olemme siirtyneet vuoranantajayhteiskunnasta manageriyhteiskuntaan. Ylin desiili on siis tänä päivänä entistä monimuotoisempi, siellä on perijöiden lisäksi juristeja, lääkäreitä, menestyneitä yrittäjiä, kauppamiehiä ja insinöörejä. Nämä ammattiryhmät ovat yleisiä alimmissa yhdeksässä sentiilissä ja onkin käytännössä mahdotonta nousta näistä ryhmistä yhteiskunnan ylimpään sentiiliin, jossa siis pääomatulot hallitsevat.

Yhdysvallat on täysin erilainen tapaus, kuin Euroopan valtiot. Siellä nimittäin ei tapahtunut samanlaista vuokranantajayhteiskunnan murtumista, kuin Euroopassa, vaan taloudellinen epätasa-arvo lähti kasvuun eri syistä viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Vuosikymmenet sotien jälkeen olivat USA:ssakin aikaa jota monet, kuten Paul Krugman, edelleen haikailevat. Ylimmän desiilin tulojen osuus kokonaistuloista on kasvanut 1980-luvulta asti ollen nyt yli 50 % ja matkalla kohti 60 %:a vuoteen 2030 mennessä. Vuoden 2008 talouskriisistä ei ollut tuloerokehityksen katkaisijaksi, mutta sen sijaan tuloeroilla oli Pikettyn mukaan osallisuutensa kriisissä. Nimittäin keski- ja alaluokan ostovoima, eli palkkatulot, eivät ole kasvaneet viime vuosikymmeninä, vaan kasvun hedelmät ovat sataneet ylimmän desiilin laariin. Tämä on osiltaan johtanut keskiluokan valtavaan velkaantumiseen.

Yhdysvaltojen kasvavan eriarvoistumisen taustalla on Pikettyn mukaan supermanagerien nousuksi kutsuma ilmiö. Kyseessä ovat siis työllään rikastuneet korkeat toimihenkilöt suuryrityksissä, jotka saavat historiallisesti tarkasteltuna ennen näkemättömiä palkkatuloja työpanoksistaan. Supertähdet ovat näkyvyydestään ja maineestaan huolimatta varsin marginaalinen ryhmä: heidän osuutensa USA:n rikkaimpien 0,1 % joukossa on vain 5 %.

 

Palkkatuloerojen kasvu

Palkkaerojen kasvun syynä pidetään yleisesti koulutuksen ja teknologian kehityksen välistä kilpailua. Teoriassa tämä tarkoittaa, että työntekijän palkka on suhteessa hänen tuottavuuteensa ja toiseksi tuo tuottavuus johtuu erityisesti hänen hankkimistaan taidoista, sekä näiden taitojen kysynnästä ja tarjonnasta kussakin yhteiskunnassa. Esimerkiksi jos insinöörejä olisi koulutettu vähän, mutta käytössä olevat teknologiat vaativat insinööritaitoa, silloin insinöörien kysyntä on korkea ja tarjonta alhainen, jolloin heidän palkkatasonsa todennäköisesti nousee erittäin korkeaksi verrattuna muihin ammatteihin. Tämä teoria on hyvin pelkistetty ja naiivi, kuten Piketty sanoo.

Välttääkseen tämän ammatillisen eriarvoistumisen koulutusjärjestelmien tulisi nopeasti pystyä lisäämään uudenlaisia koulutusohjelmia sen mukaan, miten teknologinen kehitys etenee. Claudia Goldin ja Lawrence F. Katz ovat esimerkiksi sitä mieltä, että USA:n palkkaerojen kasvu johtuu nimenomaan koulutusjärjestelmän epäonnistumisesta. Piketty sanoo, että pitkässä juoksussa paras keino vähentää yhteiskunnallista eriarvoistumista on nimenomaan investoida koulutukseen.

Minimipalkka on eräs nykyajan suurimmista puheenaiheista. Yksittäisen työntekijän tuottavuuden mittaaminen on ollut aina vaikeaa ja monissa tehtävissä jopa mahdotonta. Mahdollista se on toistettavissa ammateissa, kuten liukuhihnatyössä tai vaikkapa McDonaltsin työntekijänä. Tämän vuoksi palkan määrittäminen onkin vaikeaa. Voisikin kuvitella, että palkka voitaisiin helposti maksaa vaikkapa päiväkohtaisen tuloksen perusteella, mutta tällaisessa menettelyssä pienipalkkaisilla olisi riski joutua ilman palkkaa, mikäli ongelmia ilmenisi tuotannossa tai taloudessa laajemmin. Tämän vuoksi onkin yleisesti havaittu paremmaksi tarjota jonkinlainen vakuutus työntekijälle siitä, että hän saa tietyn määrän rahaa tapahtui mitä tapahtui. 1900-luvun aikana siirryttiinkin kehittyneissä maissa päivittäisestä palkanmaksusta kuukausittaiseen. Piketty ylistääkin kuukausipalkkaa yhtenä suurena innovaationa, joka stabilisoi työväenluokan elämää ja nosti vakituiset työntekijät tilapäistyöntekijöita vahvempaan asemaan. Kiinteä kuukausipalkka myös suojaa työntekijöitä työnantajien mielivallalta.

Yhtä haastavaa on tietenkin toimitusjohtajien tai muiden korkeiden toimihenkilöiden työn tuottavuuden ja siten palkkatason määrittely objektiivisesti. Pikettyn sanoma on siinä, että korkeita palkkoja ei oikeastaan voi mitenkään perustella täysin aukottomasti tuottavuudella, vaan kyse on aina enemmän tai vähemmän tehtävän statuksesta ja erilaisista psykologisista vaikutteista. Lisäksi toimitusjohtaja ei edes pysty vaikuttaamaan suurimpaan osaa niistä muuttujista, jotka määrittelevät yrityksen tuloksen.

Mikäli katsomme useita suoritustason mittareita, myynnin kasvua, voittoja jne. voimme hajoittaa havaitut muuttujat toisten eri muuttujien summiksi: varianssiksi joka johtuu yrityksen ulkopuolisista tekijöistä (yleinen talouden tila, raaka-aineiden hintapiikit, valuuttojen kurssiheilahtelut, muiden samalla sektorilla toimivien yritysten keskimääräinen suoriutuminen jne.) sekä yrityksen sisäisistä variansseista. Yritysjohtajat voivat vaikuttaa vain jälkimmäisiin. Jos johtajien palkat määriytyisivät marginaalisen tuottavuuden kautta, voisi olettaa, että niiden muuttujilla olisi hyvin vähän tekemistä yrityksen ulkopuolisten muuttujien kanssa ja ne riippuisivat pelkästään tai enimmäkseen sisäistä muuttujista. Tosiasiassa todistamme täysin päinvastaista: silloin kuin myynti ja voitot kasvavat ulkopuolisista syistä, johtajien palkat kasvavat eniten. Tämä on erityisen selkeää yhdysvaltalaisissa yrityksissä: Bertrand ja Mullainhatan käyttävät tästä ilmiöstä  "pay for luck" -nimitystä.

- Thomas Piketty

Pääomatulot ja eriarvoistuminen

Varallisuuden omistamisen jakautumisessa on kautta historian ollut nyrkkisääntönä, että vaurain desiili on omistanut 80-90 % varallisuudesta ja korkein sentiili 50-60 %. Tähän muottiin ovat osuneet yhteiskunnat aina antiikista muutaman vuosisadan takaisiin agraariyhteiskuntiin. Aikakausi ensimmäisen maailmansodan jälkeen on siis anomalia pääoman omistamisen suhteen. Koskaan aiemmin ei vastaavaa pääoman jakautumista korkeimman desiilin ulkopuolle ole nähty. Ei ole syytä olettaa, että tämä uusi normaali olisi pysyvä asiantila. Pääomaan liittyvä eriarvoistuminen on kasvanut 1980-luvulta alkaen, mutta globalisaatio on tehnyt ilmiön mittaamisesta entistä vaikeampaa.

Joka tapauksessa olemme edelleen kaukana vuosisadan takaisesta tilanteesta. Pikettyn mukaan tällä hetkellä vaurain desiili omistaa arviolta 60-65 % kaikesta varallisuudesta ja keskiluokka, eli neljä seuraavaa desiiliä omistaa kolmanneksen. Viime vuosisadan siirtymä tarkoitti siis sitä, että varallisuutta valui vauraimmalta kymmenykseltä alemmille tasoille, mutta alin puolikas väestöstä ei ole tässä siirtymässä saavuttanut juuri minkäänlaista asemaa pääomien omistajana, vaan osuus on edelleen jossain nollan ja viiden prosentin välissä.

Monille voi tulla yllätyksenä, että Yhdysvallat oli 1970-80 -lukujen Ruotsin tasolla taloudellisessa tasa-arvossa 1800-luvun alussa. Syyt tälle ovat siinä, että Yhdysvalloissa ei yleisesti ollut ehtinyt kehittyä pääomia, muuttajia tuli jatkuvasti lisää ja perhekoot olivat suuria. Erot pohjoisen ja etelän välillä olivat kuitenkin havaittavissa, koska eteläiset osavaltiot muistuttivat taloudelliselta ja sosiaaliselta rakenteeltaan enemmän Eurooppalaisia valtioita. 1910 USA:n varallisuuden eriarvoistuminen oli jo saavuttamassa Euroopan tason; ylin desiili omisti 80 % ja sentiili 45 % kaikesta varallisuudesta. Tämä huolestuttava kehitys ei jäänyt huomaamatta myöskään ekonomisteilta, joista esimerkiksi Willford King käsitteli aihetta kirjassaan vuonna 1915. Tässä tullaan erikoiseen huomioon, jonka Piketty esittää: sata vuotta sitten Yhdysvalloissa oltiin ylpeitä siitä, että uusi maailma oli pääomien omistuksen suhteen tasa-arvoinen - tänä päivänä tilanne on täysin päinvastainen: amerikkalaiset pitävät ylpeydenaiheenaan korkeita tuloeroja, koska niiden nähdään toimivan kapitalismin moottorina.

Piketty pitää varallisuuden hyperkeskittymisen syynä teoriaansa r>g :tä. Eli koska kasvu on niin alhaista (0,5-1 %) mutta samalla pääoman palautusprosentti on 4-5 %. Tämä tarkoittaa, että olemassa oleva varallisuus uusiutuu nopeammin, kuin talous kasvaa. Mistä sitten johtuu alhainen kasvu ja toisaalta pääoman korkea palautusprosentti? Kautta historian talouskasvu on melko harvinainen ilmiö, se ei ylittänyt 0,1-0,2 % vuodessa kertaakaan ajanlaskun alun ja teollisen vallankumouksen alun välillä. Samalla kuitenkin pääoman historian osalta on melko selvää, että palautusprosentti sille on ollut aina suurempi kuin talouskasvu, keskimäärin noin 4-5 % vuodessa, pessimistisempien arvioidenkin mukaan 2-3 %. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli kasvu on 1 % ja pääoman tuotto 5 %, niin pääomien omistajien täytyy sijoittaa vain viidennes pääomatuloistaan uudelleen, pitääkseen huolen siitä, että heidän pääomansa kasvaa keskimääräisiä ansiotuloja nopeammin.



R versus G - kasvu ja pääomien palautusprosentti 0-2012, sekä ennuste 2012-2100. Lähde Piketty 2014.

Se miksi 1914 vuodesta lähtien tilanne on muuttunut, selittyy Pikettyn mukaan poikkeuksellisilla olosuhteilla: sodan tuhot, progressiivinen veropolitiikka jonka mahdollisti sodan aiheuttama poikkeuksellinen ilmapiiri, ennennäkemätön kasvu toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Valitettavasti useat merkit näyttävät, että tämä poikkeuksellinen aikakausi on tulossa loppuunsa. Mikäli verokilpailu jatkuu loogiseen päätepisteeseensä, eli nollaan, voidaan tällä vuosisadalla Pikettyn mukaan palata takaisin sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Edes keskimääräisen pääomaveron 30 % säilyminen ei auta muuttamaan r>g -prosessia. Mihin siis kehitys vie meidät? Pikettyn mukaan pääoman keskittyminen johtaa matemaattisesti lopulta pääoman palautusprosentin alentumiseen, mutta tähän pisteeseen ajautuminen vaatisi kymmeniä vuosia rajoittamatonta pääomien keskittymistä.

Pääomien keskittymisen tuoma skaalaetu on ymmärretty hyvin kauan. Perinteisissä aristokraattisissa yhteiskunnissa oli tapana, että perheen vanhin poika peri kaiken perheomaisuuden. Näin vältettiin pääoman diffusioituminen ja varmistettiin, että pääoma tuottaa myös jatkossa varmaa tuottoa ja perhe pysyy aristokraattisena. Jakamalla perintöä olisi vaarannettu suvun asema. Myös pääoman tuotoilla elämistä painotettiin, perijöillä ei ollut oikeutta käyttää pääomaa elämiseen. Tätä järjestelmää alettiin purkaa vasta 1700-luvulla suuresta vastustuksesta huolimatta. Piketty toteaa, että Ranskan suuri vallankumous epäonnistui, sillä alhainen pääomavero joka tuli maanomistajien kontolle, oli liian alhainen (1-2 %) toimiakseen r>g -ilmiön lieventäjänä. Vaikka talouskasvu alkoi kiihtyä 1800- (0,5 %) ja 1900-luvuilla (1 %) ei g:llä ollut merkitystä koska r kasvoi edelleen historiasta tuttua 5 % vuosivauhtia.


Palataanko eriarvoistumisessa menneisiin aikoihin?

Belle Époque'n aikana rikkain prosentti pariisilaisista eli käytännössä pelkästään pääomatuloillaan elintasoa, joka vastasi 80-100 kertaisesti keskimääräistä palkansaajaa. Tämä systeemi näytti toimivan ikiliikkujan tavoin, sillä rikkaat eivät edes käyttäneet kaikkia pääomatulojaan, vaan investoivat niitä edelleen uuteen pääomaan. Ensimmäinen maailmansota katkaisi tämän kehän ja 30-luvulla vaurain sentiili nautti enää 30-40 kertaista tulotasoa pääomasta. Vuosikymmenen loppupuolella luku oli pudonnut enää 20:een. Vuoranantajien yhteiskunta oli tullut päätökseensä.

Rastignatin dilemma, eli perijöiden eliitin elintaso oli valtavasti korkeampi kuin työntekijöiden palkkaeliitin. Lähde: Piketty 2014. 

Ennen ensimmäistä maailmansotaa pääoma- tai yritysveroja ei tunnettu, jos niitä jossakin oli niin ne olivat mitättömän pieniä. Olosuhteet olivat siis ihanteelliset pääomien kasaamiseen. 1900-luvulla kuitenkin otettiin käyttöön lukuisia erilaisia veroja, jotka muuttivat asetelmaa. 1950-1980 -välisillä vuosikymmenillä pääomavero oli keskimäärin jossakin 30 % tietämillä, ja jossain se saattaa edelleen ollakin, mutta globaali verokilpailu on jo laskenut merkittävästi verotasoa. 30 % pääomavero voi tuntua suurelta, mutta jos pääomalla on keskituottona tuttu 5 %, niin verojen jälkeen jäisi edelleen 3,5 % tuotto ja kun muistetaan kaava r>g, niin kasvu on vain harvoin pystynyt nousemaan yli tuon.

Kiinteistöverot olivat todella alhaiset aina 1900-luvulle asti ja ne maksettiin yleensä perimisen yhteydessä, eli kerran sukupolvessa. Niitä alettiin sittemmin nostamaan progressiivisiksi, kuitenkin maksimissaan esimerkiksi 5 %:iin kuten Ranskassa 1901. Piketty toteaa, ettei tällä verotuksellakaan ollut merkitystä pääomien kasaantumisen ehkäisemisessä, toisin kuin sotien aikana säädetyillä 20-30 % hätätilaveroilla, jotka oikeasti järisyttivät omistussuhteita.

Pikettyn arvoiden mukaan emme välttämättä ole menossa tällä vuosisadalla kohti viime vuosisadan alun tilannetta, mutta ainakin keskiluokan omistuksien puolittuminen näyttää nykyisellä tahdilla todennäköiseltä. Muuttujia on kuitenkin paljon ja kaiken mennessä pääomien kasaantumisen kannalta nappiin, voimme olla samassa tai pahemmassa tilanteessa sata vuotta sitten. Piketty toteaa, että on illuusio uskoa, että modernissa kasvussa tai markkinataloudessa olisi jotain piirteitä, jotka tasoittaisivat taloudellisen epätasa-arvon kiihtymistä ja veisivät yhteiskuntaa kohti harmoniaa.


Perinnöt

1950 ja -60-luvuilla luovutukset ja lahjoitukset käsittivät vain muutaman prosentin kansantulosta, joten  In 1950–1960, joten oli perusteltua ajatella, että perinnöt olivat vähentäneet merkitystään ja että pääoma oli vähemmän merkityksellistä kuin menneisyydessä ja jotain, jonka yksilö keräsi työllään ja säästämisellään elinaikanaan.  Usea sukupolvi kasvoi näissä olosuhteissa (vaikkakin käsitys ei aivan vastannut todellisuutta), toisin sanoen "baby boomers" -sukupolvi (syntyneet 1940-luvun lopulla ja 50-luvun alussa), joista monet ovat edelleen elossa. Heille oli luonnollista olettaa, että tämä oli "uusi normaali". Vastaavasti nuoremmat ihmiset, etenkin 70- ja 80-luvuilla syntyneet, ovat jo kokeneet jossain määrin, että perintöjen merkitys tulee jälleen näyttelemään roolia heidän, heidän sukulaistensa ja ystäviensä elämässä. Tälle ryhmälle sillä, saako lapsi perintöä vai ei, voi olla olennainen merkitys siinä kuka tulee omistamaan kiinteistöjä ja kuka ei, missä iässä ja kuinka arvokas tuo kiinteistö tulee olemaan. Joka tapauksessa merkitys on suurempi kuin aiemmilla sukupolvilla.     Perinnöt näyttelevät suurempaa osaa heidän elämässään, urallaan sekä yksilövalinnoissa, kuin baby boomers -sukupolven osalla.

- Thomas Piketty

Pääomien merkitys ei siis ole juurikaan laskenut tänä päivänä, vaikkakin niiden muoto on kokenut mullistuksen 1900-luvulla ja toisaalta äärimmäisen keskittyneestä varallisuudesta on siirrytty melko keskittyneeseen. Pikettyn mukaan perintöjen merkitys tulee kasvamaan tällä vuosisadalla keskeiseksi. Tämä johtuu hänen mukaansa ensisijaisesti siitä, että kun r on tarpeeksi pitkään suurempi kuin g, peritty omaisuus hallitsee suhteessa säästettyyn. Menneisyydessä säästetty varallisuus kasvaa nopeammin, kuin tällä hetkellä säästöön kenties saatava.

Varallisuuden keräämisen puolustajat ovat tukeutuneet erityisesti Franco Modiglianin elinkaariteoriaan varallisuudesta. Tämän teorian ytimessä on ajatus siitä, että ihmiset keräävät työuransa aikana varallisuutta, jota käyttävät sitten pois siirtyessään eläkkeelle ja kuollessaan varallisuus on keskiarvoisesti "syöty" pois. Tämä teoria oli erittäin suosittu 1950-luvulla ja monet suurien ikäluokkien edustajat uskovat edelleen tämän suuntaiseen "totuuteen" vaurastumisessa. Varallisuuden kasautuminen ei siis ole mitään muuta, kuin osa yhden henkilön elämän sisällä tapahtuvaa sykliä.

Koska pääoma on edelleen keskeisessä roolissa yhteiskunnan toiminnassa (tuotantoa edeltää tilojen ja raaka-aineiden hankinta jne.) ja toisaalta kuolleisuus on kasvavassa hitaasti mutta varmasti, ei ole syytä olettaa, että perintöjen merkitys olisi katoamassa mihinkään, vaan päin vastoin. Johtuen suurista ikäluokista ja toisaalta sotien aiheuttamista tuhoista ns. perintövirrat olivat melkoisen pienessä roolissa 1900-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla. Toista on kuitenkin luvassa, mikäli Pikettyn arviot osuvat oikeaan 2000-luvun ensimmäisen puolikkaan osalta. Maat kuten Saksa, Italia, Espanja, Japani ja Suomi ovat tämän kehityksen ensimmäisiä. Ne maat, joissa ikäkohortit ovat pienentyneet eniten, saattavat todistaa ennennäkemättömän perintöjen virran.

Eräs luku, joka on myös vaihdellut viimeisen sadan vuoden aikana on se, kuinka paljon varallisuutta kunakin vuonna kuolleilla on verrattuna elossa oleviin. Ennen maailmansotia kuolleet olivat rikkaampia, kuten ovat nykyäänkin (20 %), mutta suurten sotien aikaan ja etenkin niiden jälkeen elettiin jonkin aikaa erikoisessa tilanteessa, jossa elossaolevilla oli enemmän varallisuutta, kuin kuolleilla. Se mikä pienentää nykyisin kuolleiden varallisuutta vrt. elossa olevat on lahjoitukset, joita Pikettyn arvion mukaan on niin paljon, että ilman lahjoituksia kuolleet olisivat arviolta kaksi kertaa niin rikkaita, kuin elossa olevat. Tällä on suuria vaikutuksia yhteiskuntien dynamiikkaan. Piketty toteaa hyvin, että henkilöllä jolla oli hyviä liikeideoita 30-vuotiaana, ei todennäköisesti ole niitä enää 80-vuotiaana.

Käytännössä massiivinen vanhempien ikäluokkien tuhlaaminen, jota elinkaarimallissa  ennustettiin, ei näytä tapahtuvan huolimatta siitä, kuinka paljon eliniändote kasvaa. Syy tälle on epäilemättä sukujen sisäisen jatkuvuuden vaaliminen (kukaan ei oikeasti halua kuolla ilman mitään, edes vanhentuvissa yhteiskunnissa), yhdessä puhtaan varallisuuden kumuloitumisen ja puhtaan turvallisuuden tunteen, ei edes vallan tavoittelun kanssa. Erittäin suuri varallisuuden keskittyminen (ylin kymmenys yleensä aina omistaa 50-60 % kaikesta varallisuudesta, joka jokaisessa ikäkohortissa) on puuttuva linkki, joka selittää nämä tosiasiat, ja jota Modiglianin teoria totaalisesti jättää käsittelemättä. Tasaisen varma paluu dynastia -tyyppiseen varallisuuden epäarvoisuuteen sitten 1950-60 -lukujen  selittää vanhempien ikäluokkien säästöjen käyttöjen käyttämättäjäämisen (suurin osa varallisuudesta kuuluu henkilöille, joilla on mahdollisuus rahoittaa elämänsä ilman sijoitustensa myymistä) ja siten korkeiden perintöjen virran ilmiön sekä uudenlaisen tasapainotilan, jossa liikkuvuus luokkien välillä on mahdollista, mutta rajoitettua. 

- Thomas Piketty

Nykyisillä kehitystrendeillä näyttää siltä, että siinä missä tämän hetken Ranskassa perintöjen osuus varallisuudesta on jo arviolta 2/3, tulee se kasvamaan 70 %:iin vuoteen 2020 mennessä ja 80 %:iin vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 2050 oltaisiin jo Belle Époque'n tasolla, eli 90 % varallisuudesta olisi perittyä ja vain 10 % olisi kansalaisten työstään saamilla säästöillä hankittua.

Taloudellisella ja teknologisella rationaalisuudella ja demokraattisella rationaalisuudella ei Pikettyn mukaan ole välttämättä juurikaan yhteistä, vaikka ihmiset ovat yleisesti olettaneet, että ensin mainitusta juontuu jälkimmäinen. Pikettyn teorian ydin: r>g, josta taloudellinen epätasa-arvo juontuu, ei johdu millään tavalla markkinoiden epätäydellisyydestä, eikä se katoa mihinkään vapautettiin markkinoita sitten kuinka paljon tahansa ja/tai kilpailua lisättäisiin. Ajatus siitä, että rajoittamaton kilpailu ajaisi kohti perinnöistä vapaata ja osaamiseen perustuvaa  yhteiskuntaa on Pikettyn mukaan vaarallinen illuusio. Se, että äänestysvapaus lopetti rikkaiden vallan politiikassa 1900-luvun alussa, ei johtanut siihen, etteikö taloudelliset voimat olisi pystyneet rakentamaan Belle Epoqué'n kaltaisen vuokranantajien yhteiskunnan.


Globaali taloudellinen epätasa-arvo 2000-luvulla

Globalisaatio ja pääomien vapauttaminen on luonut mielenkiintoisia asetelmia maailmaan. Eriarvoistuminen ei ole enää yksinomaan valtioiden sisäinen ilmiö, vaan myös valtioiden välinen. Globalisaatio on myös edesauttanut kaikista vauraimpien rikastumista hämmästyttävällä tahdilla, kertoo Piketty. Ekonomistit kuvittelevat usein, että palautus pääomalle on sama kaikille omistajille, riippumatta omaisuuden koosta. Pikettyn mukaan tämä ei pidä paikkaansa, sillä kaikista rikkaimmilla on aivan erilaiset mahdollisuudet a) kehittää varallisuutensa hoitoa, sekä b) rakentaa portfoliotaan. Henkilö jolla on 10 miljoonan varallisuus, voi käyttää ammattilaisten palveluita aivan eri mittakaavassa, kuin joku jolla on 100 000 sijoitusvarallisuus. On siis olemassa skaalaetu myös varallisuudessa. Toiseksi mitä suuremmat resurssit sijoittamiseen on, sitä enemmän voi ottaa riskiä, sekä olla kärsivällisempi tiukoissa paikoissa. Pikettyn mukaan suurimmat omaisuudet ovatkin kasvaneet keskimäärin 6-7 %, siinä missä keskiverto noin 4 % ja pienet vain 2-3 %. On vain yksi luonnollinen tapa estää suurimpien omaisuuksien räjähdysmäistä kasvua suhteessa muihin: kasvu.

Piketty käyttää esimerkkinä myös Yhdysvaltojen yliopistoja ja näiden keräämää varallisuutta ja sen kasvua. Esimerkiksi Harvardilla kuluu 30 miljardin varallisuutensa hoitoon 100 miljoonaa vuodessa, mutta se on vain 0,3 % varallisuudesta ja näiden ammattilaisten avulla palautusprosentti pääomalle saadaan usein nousemaan lähemmäs 10 %. Pienempi yliopisto, jolla on "vain" miljardin sijoitusvarallisuus ei tietenkään voi käyttää 100 miljoonaa varallisuutensa hoitoon, vaan esimerkiksi "vain" 3-5 miljoonaa. Tällä ei luonnollisestikaan saada samanlaista portfolion hoitoa, kuin Harvardilla.

Maailman rikkaimpien varallisuutta on vaikea laskea tarkasti, koska valtioiden ja verottajan toimintatavat ja mahdollisuudet eivät yksinkertaisesti ole pysyneet globalisaation kelkassa. Useat julkaisut tarjoavatkin kenties parhaan valistuneen arvion siitä, missä maailman huipulla kulloinkin mennään. Forbesin kokoama lista miljadööreistä on vanhin tällainen julkaisu, ja sitä on tuotettu vuodesta 1987 alkaen. Listan kärjessä on ollut 87-95 japanilainen, 95-09 yhdysvaltalainen ja 10- meksikolainen henkilö. Forbesin mukaan maailman miljardöörikanta on kasvanut vuoden 1987, 140:stä nykyiseen 1 400:n. Väkilukuun suhteutettuna nousua on tapahtunut 5/100 000 000 (1987) 30/100 000 000 (2013). Vuonna 87 miljardöörit omistivat yhteensä 0,4 % globaalista yksityisestä varallisuudesta, 2013 jo 1,5 %.

Huolimatta siitä mitä vuosia valitsemme, suurimpien omaisuuksien rakenteellinen kasvuvauhti näyttää aina olevan suurempaa, kuin keskimääräisten omaisuusmassojen keskiarvoinen kasvu, karkeasti ainakin kaksinkertainen. 

- Thomas Piketty

Piketty vertailee kirjassaan kahden hyvin erilaisen miljardöörin omaisuuden kehittymistä 1990-2010 välisenä aikana: Bill Gatesin ja Liliane Bettencourtin (L'Oréalin perijätär). Gatesin, jonka rikastumista monet pitävät täysin ansaittuna (koska häneen yhdistetään usein koko tietoteknologinen vallankumous) omaisuus kasvoi tänä aikana 4 miljardista noin 50 miljardiin. Samana aikaa Bettencourtin, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä omaisuutensa eteen, varallisuus kasvoi samana aikana noin 2 miljardista 25 miljardiin, eli täysin samaa vauhtia (noin 13 % vuodessa) kuin Gatesin. Tällä Piketty haluaa havainnollistaa sitä, että kun tarpeeksi suuri omaisuus on kerran luotu, se alkaa pian noudattaa omia "luonnonlakejaan" ja kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Rahalla on tapana monistaa itseään, kuten sanotaan. Keksijöitä, innovoijia ja uudistajia tarvitaan menestyvässä yhteiskunnassa, mutta varallisuuden kasvu muuttuu jossakin kohtaa niin äärimmäiseksi, että sitä alkaa olla vaikea perustella.

Maailman miljardöörien määrän kehitys. Lähde: Piketty 2014.

Nuoruuden yrittäjillä ja innovaattoreilla on Pikettyn mukaan yleensä tapana kääntyä yrittäjistä vuokraisänniksi. Jälleen kerran hän toistaa ajatuksensa: henkilö jolla on ollut hyviä ideoita 30 -vuotiaana, ei välttämättä ole niitä enää 80 -vuotiaana, mutta silloin hänellä kuitenkin kaikesta huolimatta on valtava omaisuutensa. Tämä on Pikettyn mukaan tärkein peruste progressiiviselle vuosittaiselle omaisuusverolle, jota hän pitää ainoana vaihtoehtona estää tuhoisa kehitys.

Maailman varakkaimpien ihmisten rikastuminen herättää usein keskusteluja, joissa vertaillaan "oikeutetusti" ja "epäoikeutetusti" rikastuneita toisiinsa ja otetaan ikään kuin puolia tässä väittelyssä. Piketty huomioi yleisimmän asetelman olevan, että maailman rikkainta miestä, meksikolaista Carlos Slimiä pidetään usein erilaisilla monopoleilla rikastuneena epämoraalisena liikemiehenä, siinä missä monen mielestä Bill Gatesilla voisi olla joka 10 kertaa suurempi omaisuus, hänen aiheuttamansa tuottavuuden kasvun perusteella. Piketty kuitenkin muistuttaa tässä kohtaa siitä, että myös Gates käytti hyväkseen monopoliasemaansa ja lisäksi ei voida sulkea pois sitä arvoa ja työtä, jonka tuhannet insinöörit ja tutkijat olivat tehneet ennen Gatesia ja tekivät edelleen hänen alaisuudessaan, jonka johdosta Gates itse myöhemmin rikastui. Monia tieteellisiä läpimurtoja ei ole koskaan patentoitu, kuten Gatesin kehittämiä keksintöjä myöhemmin. Piketty ei kuitenkaan pidä varallisuuserokeskustelussa henkilöiden mukaan tuomista hedelmällisenä. Hänen mielestään yksittäisiin tapauksiin on turha puuttua: tarvitsemme systemaattisen toimintatavan kasvavia tuloeroja vastaan ja se on globaali pääoman verottaminen.


Inflaatio ja suurimmat omaisuudet

Jotkut ajattelevat virheellisesti, että inflaatio vähentää keskimääräistä pääoman tuottoa.  Tämä on väärä olettama, koska keskimääräiset sijoitusten arvot (kiinteistöt ja finanssi-instrumentit) nousevat samaa vauhtia kuluttajahintojen kanssa. 

- Thomas Piketty

Kuten aiemmissa osissa todettiin, nykyinen tilanne jossa inflaatio on jossakin 2 % tuntumassa vuosittain on "uusi normaali". 1800-luvulla ja aina sotiin asti inflaatio oli melko olematonta ja tietty määrä rahaa edustikin monille aikakausilaisille tietynlaista statusta. Inflaatio ei, siis vastoin oletuksia, syö suurimpia omaisuuksia koska monien sijoitusten hinnat nousevat inflaation mukana. Inflaatio ei myöskään välttämättä ole asunnonomistajan ja vuokraajan pahin vihollinen, vaikkakin se aiheuttaa sen, että omistajan on jatkuvasti pohdittava pääomansa kuntoa. Inflaatio pakottaa ihmiset yleisesti sijoittamaan rahansa johonkin, koska käteinen raha menettää jatkuvasti arvoaan.

Monille keskiluokkaisille asunnon omistaminen on paras keino suojautua inflaatiolta. Se myös vapauttaa omistajansa vuokran maksamisesta. Tiivistettynä inflaatio ei välttämättä vähennä pääomalle saatavaa tuottoa, mutta se pakottaa sen liikkeeseen. Valitettavasti inflaatiosta ei kuitenkaan ole tasoittamaan varallisuuseroja, vaan pikemminkin se näyttää jopa toimivan eduksi niille, jotka sijoittavat säästöjään. Monet alatuloluokassa olevat pitävät pienet säästönsä edelleen käteisenä.


Kansainväliset omistukset

Globalisaatio on mahdollistanut lansainväliset pääomasijoitukset lähes joka maassa. Piketty nostaa esille öljynviejämaiden suuret rahastot, kuten Norjan varallisuusrahasto, jolla on peräti 700 miljardin sijoitusomaisuus. Tällä rahastolla on melko defensiivinen sijoitusstrategia ja sen hoitokustannukset ovat todella alhaiset (0,1 % pääomasta). Pitkän aikavälin strategiaa rahastolle ei tiedetä.

Abu Dhabin rahasto puolestaan on agressiivinen ja poikkeuksellisen avoin strategiassaan, kun taas maailman kolmanneksi suurin, eli Saudi-Arabian valtion rahasto pitää erittäin matalaa profiilia toiminnastaan. Saudien rahastolla on alhainen palautusprosentti (2-3 %) koska sen pääsijoituskohde on Yhdysvaltojen valtionlainat. Yhteensä tällaisilla sijoitusrahastoilla on globaalisti arviolta 5,3 biljoonan dollarin varallisuus (öljynviejämaiden osuus yli 3 biljoonaa), joka vastaa samaa osuutta kuin Forbesin listan 1400 miljardöörin yhteisvarallisuus, eli molemmat noin 1,5 % maailman kokonaisvarallisuudesta. Pikettyn mukaan mikäli öljyn hinta nousee tulevaisuudessa lähemmäs 200 dollaria barrelilta, on olemassa mahdollisuus, että nämä rahastot voivat nostaa varallisuusosuutensa 10-20 % koko maailman pääomasta vuosiin 2030-40 mennessä.

Piketty pohtii mitä seurauksia tästä olisi lännessä. Tulisimmeko hyväksymään, että öljynviejämaat omistaisivat enemmän ja enemmän yhteiskuntiamme? Tulisiko tämä johtamaan rajoituksiin kiinteistöjen myynnissä ulkomaisille rahastoille? Tai joihinkin muihin toimiin, jotka eivät välttämättä olisi edes taloudellisesti järkeviä. Öljynviejämaat ovat itse saattaneet ymmärtää, että jossain kohtaa saattaa olla raja, jota niiden ei ole syytä ylittää ulkomaisissa omistuksissa. Ne ovatkin kiihtyvällä tahdilla alkaneet investoida rajojensa sisälle.

Kukaan ei tiedä tarkkaa psykologista tai poliittista rajaa, joka tulee toisen maan omistamissuhteessa toiseen.

- Thomas Piketty

Kiina ja Intia ovat erilaisia tapauksia. Näissä maissa on käynnissä voimakas kasvu, jossa ne ottavat kiinni länsimaita. Säästämisaste on etenkin Kiinassa korkea verrattuna länteen ja mikäli Kiina lähiaikoina kehittää kansallisen eläkeohjelman, joka rahoitetaan rahastomallilla PAYG-järjestelmän sijaan, voi olla että Kiinalaiset eläkerahastot tulevat omistamaan suuria osuuksia länsimaista.

Maailman pääomien jakautumisen historia ja tulevaisuus. Lähde: Piketty 2014.

Kun globaali kasvu hidastuu ja kansainvälinen kilpailu pääomista kiihtyy, on syytä olettaa, että r (pääoman tuotto) tulee olemaan paljon g:tä (kasvua) suurempaa tulevien vuosikymmenten aikana. Kun tähän lisätään se, että pääoman tuotto kasvaa yhdessä alkupääoman määrän kanssa, ilmiö jota saattaa vieläpä vahvistaa globaalien finanssimarkkinoiden kompleksisuus, kaikki ainekset ovat selkeästi olemassa varallisuusjakauman ylimmän prosentin ja promillen irtiotossa yhä kauemmas muista.   

- Thomas Piketty

Viimeisessä osassa käsitellään ratkaisuehdotuksia sille, miten kiihtyvältä taloudelliselta epätasa-arvolta voidaan suojautua.


Lähde:

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.
.

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 2

Kirjansa toisessa osassa Thomas Piketty käsittelee pääomien ja tulojen välisen suhteen dynamiikkaa. Hän kiinnittää huomiota siihen millaisen metamorfoosin, eli muutoksen, pääoma on tehnyt viimeisen 300 vuoden aikana. 1700- ja pitkälle 1800-luvuilla pääomalla oli vielä yleisesti kaksi muotoa: viljelymaa tai valtion velkakirjat/obligaatiot. Valtion velkakirjat edustivat Pikettyn mukaan rahan siirtymistä niiltä jotka maksoivat veroja, niille jotka keräsivät korot velkakirjoista. Tämä asetelma kuitenkin muuttui 1900-luvulla. Lisäksi toisessa osassa pohditaan sitä, mistä pääoman paluu takaisin sotien jälkeisestä pohjakosketuksestaan on johtunut, sekä miten suureksi pääoman osuus voi kasvaa osana koko kansantuloa. On mielenkiintoista, miten ihmisten käsitykset pääomasta ovat muuttuneet ajan saatossa. Nykyään vaikuttaa olevan vallalla ajatus, että pääoma on dynaamista, eli etsii jatkuvasti uusia kohteita, ottaa riskejä jne. Myös inhimillisen pääoman ja henkilökohtaisten taitojen merkitys on nostettu korkealle. Mutta onko tämä sittenkään koko totuus? Mikä on pääoman rooli nykyaikana? Onko pääoma irtaantunut perinteisistä muodoistaan? Entä mikä pelasti Pikettyn mukaan kapitalismin Marxin povaamalta tuholta? Se selviää seuraavassa kirjakatsauksessa.

Pääoman muutos Britanniassa ja Ranskassa

Thomas Piketty

Kansallinen pääoma muodostuu seuraavista elementeistä: viljelymaa, kiinteistöt, muu kotimainen pääoma (yksityisten ja julkisten organisaatioiden pääomat) ja nettopääomat ulkomailla. Kansallinen pääoma muodostuu sekä julkisesta, että yksityisestä pääomasta. Julkinen varallisuus voi olla sekä rahassa mitattavia (osakkeet yrityksissä), että mittaamattomia (julkiset rakennukset, koulut, sairaalat, kirjastot). Ero ei ole selkeä ja valtiot voivat muuttaa julkista pääomaa mittaamattomasta mitattavaksi esimerkiksi liikelaitoistamisen avulla. Julkisen pääoman arvioidaan olevan noin vuoden kansantuloa vastaava Britanniassa, ja 1,5 vuoden Ranskassa. Koska molemmat maat ovat kuitenkin velkaantuneet arviolta saman verran suhteessa kansatuloon, on julkisen pääoman nettoarvo Pikettyn mukaan lähellä nollaa. Mielenkiintoinen huomio Britannian julkisesta velasta on, että maa on selvinnyt historiansa aikana ennätyksellisten velkataakkojen alta (yli 200 % suhteessa BKT) laiminlyömättä kertaakaan velanhoitoaan ja mikä olennaisinta: ilman jättimäistä inflaatiota.

Raaka tosiasia on, että viimeisimpien saatavilla olevien arvioiden mukaan yksityinen varallisuus käsitti vuonna 2010 lähes kaiken kansallisvarallisuuden molemissa, sekä Iso-Britanniassa (99 %) ja Ranskassa (95 %) 

- Thomas Piketty

Molemmissa maissa pääoman osuus kokonaistuloista noudatti samaa historiallista kaavaa: se romahti 6-7 vuoden BKT:n määrästä maailmansotien jälkeen vain 2-3 vuoden kansantuoloa (national income) vastaavaan arvoon, noustakseen uudelleen 1980-luvulta alkaen nykyiseen noin 5-6 vuoden arvoon.   

Yleisesti sanottuna 1900-luvun sodat pyyhkivät pois menneisyyden, luodakseen illuusion siitä, että kapitalismi oli rakenteellisesti muuttunut.

- Thomas Piketty

Piketty pitää 1914-1980 vuosien välistä aikakautta poikkeuksena, joka johtui suurelta osin sodista. Kapitalismin logiikka ei ollut kadonnut mihinkään. Tästä muutoksesta huolimatta pääoman laatu on silti käynyt läpi dramaattisen muutoksen. Kolmen sadan vuoden kehityksen voi summata siten, että valtaa pitänyt pääomalaji: viljelymaa on kutistunut marginaaliin, kun taas rakennukset, yritys- ja finanssipääomat ovat ottaneet vallan. Pääoman luonne on siis muuttunut, mutta ei sen merkitys.

Pääomalajien osuuksien muutoksia 1700-2010.

Oma mielenkiintoinen pääomalajinsa on maan nettopääomat ulkomailla (graafeissa violetti palkki). Kuten tiedämme, erityisesti Britannia 1800-luvun maailman mahtivaltiona hyötyi valtaisasti kolonisaatiosta. Taloushistoria ei tunne vastaavia nettopääomien omistuksia ulkomailla, kuin Britannian 1900-luvun alussa noin kahden vuoden kansantulon arvosta. Britannian omistukset tuottivat noin 5% tuottoja, joten brittien kansantulo oli tuohon aikaan 10 % korkeampi, kuin heidän BKT:nsa. Tämä mahdollisti luksuselämän eliitille. Ranska oli merkittävä siirtomaavalta myös, mutta se ei yltänyt aivan Britannian lukemiin, jääden reiluun vuoden arvoon ulkoimasten nettopääomien arvoon kansantulosta ja 5-6 % BKT:ta korkeampaan kansantuloon. Maailmansodat, suuri lama ja dekolonisaatio (Esim. Suezin kanavan menetys) tuhosivat lopulta tämän pääomalajin 1900-luvun alkupuolen aikana ja se on muuttunut jopa negatiiviseksi.

Pääomalajien osuuksien muutoksia 1700-2010.

1800-luvulla inflaation olemattomuudesta johtuen valtion velkakirjat olivat varma ja tuottoisa sijoituskohde varakkaille. Valtioiden budjeteista merkittävä osuus meni näiden korkojen maksamiseen, muun muassa Ranskassa korkojen osuus valtion budjetista oli ajoittain suurempi, kuin koulutukseen käytetty summa. Sekä Britannian, että Ranskan budjetit olivat kuitenkin ylijäämäisiä käytännössä koko 1800-luvun johtuen jatkuvasta keskimäärin 2,5 % talouskasvusta, joten valtionvelkaa voitiin samalla lyhentää, kun osa eliitistä eli valtion korkomenoista saatavilla tuotoilla.

Saksan kehitys erosi hiukan Britannian ja Ranskan vastaavista. Ensinnäkin maatalous ja maan arvo säilytti suuremman osuuden pääomapotista pitkälle 1930-luvulle, toiseksi teollisuuteen sijoitettu pääoma oli suurempi kuin edellä mainituissa maissa. Saksan ulkomaiset omistukset olivat sitten pienempiä, koska se ei missään vaiheessa saavuttanut Britanniaan ja Ranskaan verrattavissa olevaa siirtomaavaltaa. Mielenkiintoista on, että viime vuosina Saksa on kuitenkin kasvattanut ulkomaiset omistukset jo samaan määrään, joka sillä oli ensimmäisen maailmansodan aattona. Kehitys on siis ollut tässä päinvastaista, kuin Britannialla ja Ranskalla.

Pääomalajien osuuksien muutoksia 1870-2010.

Saksan massiivinen, sodista johtunut valtionvelka suli valtaisalla inflaatiolla, joka tosin jätti jälkensä kansalliseen mentaliteettiin, joka vaikuttaa tänäkin päivänä EU:n talouspolittiiseen debaattiin. Saksalaiset vastustavat inflaation kiihdyttämistä voimakkaasti. Valtionkapitalismi on toiminut Saksassakin ja on itseasiassa edelleen esillä: esimerkiksi Ala-Saksin osavaltio omistaa yli 15% Volkswagenin osakkeista. Silti tilanne on sama varallisuuden suhteen, eli julkinen on käytännössä nollissa ja yksityiset omistavat kaiken nettovarallisuuden.

Kaikissa maissa siis tapahtui samanlainen U-käyrä pääoman osuuden suhteessa kokonaistuloon. Piketty käy läpi maailmansotien vaikutuksia tähän, mutta ei lopulta pidä sotien tuhoja selittävänä tekijänä, sillä kaikki maat kävivät suunnilleen samanlaisen kehityskulun läpi, vaikka Saksa menetti toisessa maailmansodassa noin 1,5 vuoden kansantulon edestä pääomaa, mutta Britannia vain 10% vuosittaisesta kansantulosta.

Maailmansotien aiheuttamat budjetti- ja poliittiset shokit osoittautuivat paljon tuhoisammaksi pääomalle, kuin taistelut itsessään.  

- Thomas Piketty

Inflaatio tunnistettiin 1900-luvulla keinoksi jakaa varallisuutta uudestaan. Esimerkiksi Keynes piti inflaatiota parhaana keinona keventää valtion suurta velkataakkaa ja tasoittaa kasaantunutta varallisuutta. Konservatiivipiireissä tämä ei luonnollisesti saavuttanut suurta suosiota. Inflaatio ei silti Pikettyn mukaan ole kuin  tilapäinen työkalu ja lisäksi vielä vaikeasti kontrolloitava sellainen. Se ei lisäksi "valitse kohteitaan" mitenkään, vaan saattaa toisinaan iskeä pahimmin juuri köyhiin.

1970-luvulta lähtien analyysit julkisesta velkaantumisesta ovat kärsineet taloustieteen liiallisesta luottamuksesta niin sanottuihin päämies-agentti malleihin, joissa jokaisen agentin on oletettu tienaavan yhtä paljon ja omistavan yhtä paljon varallisuutta. Tällä on vältetty täysin eriarvoisuuden ja varallisuuden jakautumisen ongelmat... ...Tämä on jättänyt huomioimatta, että suuri osa julkisesta velasta on käytännössä pienen väestöosuuden omistamaa (kuten 1800-luvun Iso-Britanniassa, mutta ei vain siellä), joten velka on itseasiassa olennainen sisäisen tulonjaon väline, silloin kun se maksetaan ja silloin kun se jätetään maksamatta.

- Thomas Piketty

Suuri lama järkytti ihmisten uskoa yksityiseen kapitalismiin. Länsimaissa oli lähes poikkeuksetta 25 % työttömyyslukemia ja lopulta laissez-faire -ideologia saikin väistyä uudenlaisen sekatalouden tieltä. Myös valtioiden kontrollia ja valvontaa finanssijärjestelmästä kasvatettiin.

Sodanjälkeinen aikakausi

Sotien jälkeen 1950-luvulla nähtiin aikakausi,  jolloin pääomien osuus kansantulosta oli ennätyksellisen pieni. Tähän oli syynä asuntojen hintojen lasku ennätysalas vuokrasääntelyn ja inflaation ansiosta, sekä osakkeiden ja yksityisten pääomien alhaiset hinnat kansallistamiset, suuren laman vaikutukset ja uudet sääntelypoliittiset päätökset. Valtiokapitalismi sai aivan omat mittasuhteensa Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen, kun suuri osa talouseliitistä oli Natsimiehityksen aikana tehnyt yhteistyötä valloittajan kanssa. Suuria yrityksiä, kuten Renault, kansallistettiin ja Ranskan valtio omistikin 50-luvulla arviolta 25-30 % koko maan varallisuudesta.

Läpi Trente Glorieusin (kultaiset vuosikymmenet), joiden aikana maa uudelleenrakennettiin ja talouskasvu oli voimakasta (nopeinta koskaan kansakunnan historiassa), Ranska oli sekatalous. Tavallaan kapitalistinen yhteiskunta ilman kapitalisteja, tai jollakin tasolla valtionkapitalistinen maa, jossa yksityiset omistajat eivät enää kontrolloineet suurimpia yrityksiä.

- Thomas Piketty

Tätä kukoistuskautta, jota siis kutsutaan Ranskassa nimellä Trente Glorieuses (kolme loistavaa vuosikymmentä) kesti aina 80-luvun alun konservatiivien vallankumouksen alkamiseen asti. Pikettyn mukaan Ranska siis kävi läpi kaksi valtaisaa pääomarakenteiden muutosta viime vuosisadalla, ilman että moni edes huomasi tapahtunutta.

Pääoman muutos uudella mantereella

Amerikassa pääomien metamorfoosi erosi melko täydellisesti vanhan mantereen kehityksestä. Ensinnäkin toisin kuin Euroopassa, maa oli halpaa ja toiseksi käytössä oli miljoonia orjia. Myös väestönkasvu uudelle mantereella oli niin suurta verrattuna Eurooppaan, että perintöjen merkitys oli, kuten aiemmin todettiin, merkityksetöntä. Lisäksi erona oli myös se, että USA oli itse kolonisaation "uhri", eikä missään vaiheessa päässyt mukaan klassiseen kolonisaatioon, eikä siis omistanut suuria määriä ulkomaista nettopääomaa. Kanadassa tilanne oli vielä enemmän se, että etenkin brittiläiset sijoittajat omistivat ja omistavat edelleen merkittävästi pääomaa (etupäässä luonnonresursseja) maassa.

Yhdysvallat on 1900-luvulla nauttinut paljon tasaisemmasta pääoma/palkkatulo -suhteesta, kuin Eurooppa. Tämä saattaa selittää sen, miksi amerikkalaiset suhtautuvat kapitalismiin eurooppalaisia suopeammin.

- Thomas Piketty

Thomas Jefferson allekirjoitti vuonna 1808 lain, joka kielsi uusien orjien tuomisen Yhdysvaltojen maaperälle. Orjien määrä oli kuitenkin jo ehtinyt paisua suureksi, 1770-luvun 400 000 1800-luvun alun miljoonaan. Vuonna 1860 orjien määrä oli arviolta jo neljä miljoonaa. Sisällissota päätti kuitenkin orjuuden 1865. Vuoden 1800 tienoilla orjien määrä väestöstä oli pohjoisessa noin 20 % ja etelässä jopa 40 %, mutta läheskään kaikki eivät niitä omistanee. Itseasiassa orjat olivat eräs kaikkein keskittyneimmistä pääoman muodoista. Tämä pääomalaji oli Amerikassa yhtä suuri, kuin viljelymaa. 

Piketty summaa datansa perusteella, että pääoma suhteessa kansantuloon on ollut kautta historian korkeampi Euroopassa (ennen sotia 6-7 kertaa vuosittainen kansantulo, ja 5-6 nykypäivänä) kuin USA:ssa (4-5 kautta historian).

Miksi pääoma palasi takaisin sadan vuoden takaiseen asemaansa?

Ihmiset säästävät ja siten keräävät pääomia eri syistä. Toiset säästävät, jotta voivat tulevaisuudessa kuluttaa, toiset jotta voivat taata ostovoimansa tason myös eläkkeellä, jotkut tehdäkseen vaikutuksen toisiin, toiset siirtääkseen sitä jälkisukupolville, tai saadakseen valtaa sekä turvaa.

Näennäisesti stagnaatiossa olevassa yhteiskunnassa menneisyydessä kerääntynyt varallisuus saavuttaa suhteettoman merkityksen... ...Alentunut kasvu, etenkin väestön suhteen, on siten syy pääoman "paluuseen".  

- Thomas Piketty

Säästämisaste on Pikettyn mukaan  kytköksissä pääomien muutokseen. Taloustieteellisesti esitettynä pääoma/kokonaistulo asteeseen ß liittyy siis säästämisaste s ja kasvuaste g.

ß = s / g

Pikettyn esimerkissä, jos maan X säästämisaste on 12 % ja talous kasvaa keskimäärin 2 %, niin pääoma/kokonaistulo arvo on 600 %. Siis jos maa säästää joka vuosi 12 % kansantulostaan ja talous kasvaa 2 %, niin pitkällä aikavälillä maan pääoma/kokonaistulo asteeksin tulee 600 %. Eli maalla X on pääomaa kuuden vuoden kokonaistulon edestä. Kysymyksessä on kuitenkin pitkän aikavälin teoria, kestää vuosikymmeniä kerätä pääomia ja todistaa oikeaksi Pikettyn esittämä kaava.

Yleinen kehitys on selkeä: jos jätetään kuplat sivuun, olemme todistamassa yksityisen pääoman voimakasta paluuta vauraissa maissa aina 1970-luvulta saakka, tai toisin sanottuna uuden perimyskapitalismin syntymistä.  

- Thomas Piketty

Piketty pitää siis keräämänsä datan perusteella selvänä, että olemme todistamassa uutta pääoman nousua. Tällä kertaa pääoma on myös enemmän yksityistä kuin koskaan aiemmin. Ensinnäkin julkisen omaisuuden yksityistäminen on ollut käynnissä jo 1970-luvulta lähtien läntisissä maissa. Piketty pitää tätä kuitenkin vain osasyynä. Toiseksi kiinteistö- ja osakemarkkinat ovat kuroneet kiinni 1950- ja 60 -lukujen pohjakosketustaan.

Muita pääomalajeja, joita yksityiset tahot ovat kerryttäneet viimeisten vuosikymmenten aikana ovat ns. kestävät kulutustuotteet (durable goods) kuten huonekalut, kodinkoneet etc. Näitä on keskimäärin noin 30-50 % vuosittaisen kansantulon arvosta per capita. Arvoesineitä (valuables), joita ovat korut, taideteokset, arvometallit, on puolestaan noin 5-10 % edestä. Kansalaisten vapaassa käytössä oleva tulo (disposable income) on vaihdellut historian saatossa. Vapaassa käytössä olevasta tulosta on siis vähennetty verot, pakolliset maksut, eläkkeet etc. Valtioilla ei 1900-luvulle tultaessakaan ollut laajoja velvoitteita kansalaisiaan kohtaan, joten kansalaisten vapaassa käytössä oleva tulo oli noin 90 % kokonaistulosta. Valtio siis käytti noin 10 % koko kansakunnan tuloista pääasiassa ydintoimintojen, kuten poliisin, armeijan oikeuslaitosten ja infrastruktuurin ylläpitoon. Tänä päivänä valtioiden rooli on suurempi ja vapaasti käytettävä osuus on länsimaissa yleensä 70-80 % välillä.

Kolmannen sektorin omistukset vaihtelevat paljon kulttuureittain. Esimerkiksi kirkolla on ollut historiassa valtavia omistuksia ja on osin edelleen. Yleisesti ne eivät omista yli 10 %:a maan kokonaisvarallisuudesta, yleensä luku on alle 5 %. Yhdysvalloissa yllättävän korkea: 6-7 %.

Yksityisomaisuuden myynti saattaa selittää nopeasti kasvanutta yksityisomaisuuden määrää, sillä mahdollisesti julkisia omistuksia aliarvotettiin 1970-luvun yksityistämisissä. Julkista omaisuutta on myyty usein surullisen kuuluisasti polkuhinnoilla, joka on tietysti taannut tämänkaltaisen politiikan suosion ostajien puolella. Kaikistä pisimmälle menneet yksityistämiset nähtiin kuitenkin itä-blokin maissa 1990-luvun alussa. Nämä yksityistämiset eivät siis kuuluneet mitenkään Pikettyn aiemman kaavan ß = s / g piiriin: ne olivat ainoastaan omistusoikeuksien siirtoa valtioilta yksityisille.

1970- ja 80 -luvuilla todistettiin laajaa globaalin talouden finansialisaatiota, joka muutti varallisuuden rakennetta siten, että sijoitusten ja vastattavien kasvoi paljon nopeammin kuin nettovarallisuus. Useimmissa maissa finanssitalouden sijoitukset ja vastattavat eivät 1970-luvulla ylittäneet neljän vuoden kansantuloa. Vuoteen 2010 mennessä tämä suhdeluku oli muuttunut jo 10-15 kertaiseksi, etenkin Yhdysvalloissa, Japanissa, Saksassa ja Ranskassa ja Iso-Britanniassa jopa vastaamaan 20 vuoden edestä kansantuloa, joka on historiallinen ennätys. 

- Thomas Piketty

Finansialisaation mahdollistivat ristikkäininvestoinnit ja lainaamiset eri maiden, pankkien, sekä muiden instituutioiden kesken. Nettovarallisuus ei siis lisääntynyt, vaan vastaavat ja vastattavat eri instituutioiden taseissa. Piketty haluaa myös korostaa, että pääoman suhteen ei ole muuttunut se fakta, että sitä pitää jatkuvasti uusia. Eli siis kulutuksesta pitää laittaa sivuun osa pääoman ylläpitämiseksi. Maatalousyhteiskunnissa tämä osuus oli alhainen, kun taas modernissa tietoyhteiskunnassa pääomaa täytyy korjata ja korvata paljon suuremmalla tahdilla. Tämä saattaa antaa ihmisille käsityksen siitä, että pääoma on muuttunut dynaamisemmaksi.

Pääoma/työ jako 2000-vuosisadalla

Pääoman osuus kokonaistulos oli siis 1700- ja 1800 -luvuilla jossakin 35-40 % tienoilla, kunnes se putosi 1900-luvun puolessa välissä 20-25 %:iin. Tällä hetkellä pääoman osuus on noussut 25-30 %:iin. Piketty korostaa, että pääoman osuuden laskeminen ei ole yksinkertaista tai yksiselitteistä, vaan se vaatii paljon valintoja arvioijaltaan. Esimerkiksi pienyrittäjien kohdalla ei ole yksinkertaista tapaa erotella, mikä osuus yrittäjän tuloista on peräisin pääomista ja mikä työstä.

Pääomalle on saanut historiallisesti yleensä 4-5 % vuotuisen tuoton, kun kaikki pääomalajit (mm. osakkeet, kiinteistöt, talletustilit) on laskettu yhteen. Tänä päivänä tuo lukema liikkuu Pikettyn mukaan lähempänä 3-4 %. Pääomatulosta maksetaan keskimäärin noin 30 % veroa, mutta vero-optimointi on helppoa.

Taloudellista eriarvoistumista lisää se, että kiinteistöissä (joita omistaa laaja joukko kansalaisia) on alhaisempi palautusprosentti pääomalle, kuin osakkeissa joista valtavat omaisuusmassat kaikista rikkaimmilla koostuvat. Toinen eriarvoistumista aiheuttava seikka on inflaatio ja todellisten sekä nominaalisten pääomalajien ero. Todellinen varallisuus, eli kiinteistöt ja osakkeet liikkuvat inflaation ja kehityksen mukana, koska hinnat "siirtyvät" niihin, mutta nominaalinen varallisuus, kuten vaikkapa talletus pankkitilillä tai valtionvelkakirja ei noudata samaa indeksoitumista inflaatioon. Pankkitilin summa kutistuu inflaation laukatessa. Nominaalinen varallisuus onkin siksi alituisen inflaatioriskin alla. Näiden varallisuuserien koroista tuleekin vähentää inflaatio, mikäli niiden todellinen arvo halutaan määrittää.

On kaikki syyt uskoa, että suurimmat omaisuudet ovat usein myös parhaiten indeksoituja ja hajautettuja pitkällä aikavälillä, kun taas pienemmät omaisuudet - tyypillisesti käyttö- tai talletustilit, ovat kaikista pahimmin inflaation vaikutuksen alla.  

- Thomas Piketty

Inflaatio on muuttanut pääomasijoittamisen maailmaa, sillä siinä missä nolla inflaation aikakaudella oli helppoa olla vuokranantaja, nykyisin sijoittajien on kulutettava enemmän aikaa kehitelläkseen sijoitusstrategoita eri pääomalajeja yhdistelemällä.

Pääoma ja tuotantofunktiot

Pikettyn mukaan pääoman palautusprosentin määrittää kuitenkin pohjimmiltaan kaksi tekijää: 1) teknologia (mihin pääomaa käytetään?) ja 2) pääoman kylläisyysaste (liika pääoma syö palautusprosenttia). Teknologialla on merkitys, koska siihen sijoitetulla pääomalla täytyy olla jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Mikäli teknologia ei tuota mitään hyötyä, silloin sen tuottavuus on nolla ja pääomalla ei ole mitään merkitystä. Pikettyn mukaan on mahdollista ainakin kuvitella tällainen yhteiskunta, siis jossa pääomalla ei ole merkitystä. Hänen kuvailunsa vastaavat pitkälti yhteiskuntaa, jossa metsästäjä-keräilijät asuivat, mutta hekin keräsivät pääomia vähintään ravinnon säilömisen muodossa. Historiallisesti ensimmäiset pääomat alkoivat muodostua työkalujen, maankäytön kehittämisen ja asuinrakennusten muodossa.

Kaikissa sivilisaatioissa pääoma täyttää kaksi taloudellista tehtävää: ensinnäkin se tarjoaa asumisen muodon, joka voidaan mitata vuokra-arvona joka syntyy asunnon kasvattamasta hyvinvoinnin tasosta (sisällä nukkuminen vs. ulkona). Toiseksi se toimii tuotannontekijänä, tarjoten muita tavaroita ja palveluita sellaisissa tapauksissa, joissa tuotanto edellyttää maan omistamista, työkaluja, rakennuksia, toimistoja, koneita, infrastruktuuria patentteja jne.

- Thomas Piketty

Liiallinen pääomavaltaisuus tappaa palautusprosentin pääomalle. Esimerkiksi jos maatalousyhteiskunnassa kaikki maanomistus on keskittynyt muutamalle sadalle yksilölle, on loogista odottaa, että maan vuokrahinta on lähellä nollaa. Tämä on Pikettyn toinen teesi. Kysymys on hänen mukaansa työvoiman ja pääoman substituution (korvaavuuden) asteessa. Jos substituution aste on nolla, niin tuotantofunktio on täysin kiinteä: yksi uusi kone vaatii yhden uuden työntekijän jne. Mikäli taas substituutio on ääretön, kuten esimerksi täysin automatisoidussa taloudessa, ei pääoman tuotannon kasvulle ole rajoja. Todellisuus kuitenkin sijaitsee jossain näiden kahden ääriesimerkin välissä, eli yksi työntekijä voi opetella käyttämään samanaikaisesti kahta konetta jne. Kysymys on siitä, onko substituution aste alle vai yli yksi. Mikäli se on alle yksi, pääoman osuus kokonaistulosta laskee, mikäli taas yli yhden, pääoman osuus kasvaa kokonaistulosta.  

Cobb-Douglasin tuotantofunktio tuli hyvin suosituksi taloustieteellisissä oppikirjoissa toisen maailmansodan jälkeen (sen jälkeen kun Paul Samuelson popularisoi sen), osaksi hyvistä syistä, mutta osaksi huonoista, kuten yksinkertaistamisesta (ekonomistit pitävät yksinkertaisista tarinoista, myös silloin kun ne ovat vain osaksi oikeassa) mutta ennen kaikkea siksi, koska stabiili pääoma/palkkatulo -suhde antaa rauhallisen ja harmoonisen kuvan sosiaalisesta järjestyksestä. 

- Thomas Piketty 2014

Piketty kritisoi Cobb-Douglasin tuotantofuntiota sen liiallisesta yksinkertaistamisesta ja universaalin stabiilisuuden olettamisesta pääoman ja työn suhteessa. Erittäin pitkällä aikavälillä substituution elastisuus näyttää Pikettyn mukaan olleen enemmän kuin yksi, joka on johtanut pääoman kasvaneeseen osuuteen kokonaistulosta. Kysymys on myös siitä, että pääoman täytyy löytää uusia käyttökelposia kohteita, joita se onkin onnistunut löytämään tähän asti: robotit, paremmat kiinteistöt, tekniikka, lääketieteelliset keksinnöt etc. Pääomavaltaisuuden utopia on tietenkin täysin roboteilla toimiva talous, jossa substituutio on ikuinen.

Pikettyn kenties suurin kysymys tähän mennessä on, että onko inhimillisen pääoman merkitys historian saatossa ollut illuusio? Yleinen käsitys on, että talouskasvun ja kehityksen takana on ollut ihmistyö, taidot ja tuontoprosessien tietämys. Pääoman osuus kokonaistulosta on laskenut joka tapauksessa 1800-luvun 35-40 % osuudesta 25-30 % osuuteen, joten inhimillisen pääoman voidaan katsoa kasvattaneen asemiaan teknologian avulla. Mutta silti, vaikka taitojen ja tiedon osuus on kasvanut merkittävästi, niin on myös pääoman. Olisi silti virheoletus luulla pääoman menettäneen merkityksensä, ja että sen sijasta menestyminen yhteiskunnassa perustuisikin enemmän inhimilliselle pääomalle ja taidoille.

Vain pysyvä tuottavuuden kasvu ja populaatio voivat kompensoida pysyvää uusien pääomayksiköiden lisäämistä, kuten laki ß = s / g osoittaa... ...Stagnaatiossa olevissa yhteiskunnissa kumuloitunut varallisuus ottaa luonnollisesti huomattavan aseman.   

- Thomas Piketty

Pikettyn mukaan maailmansotien jälkeen on ollut vallalla yleinen oletus siitä, että inhimillinen pääoma on marssinut perinteisen pääoman yli, ja että tämä on ollut luonnollinen osa kehityksen prosessia jonka on mahdollistanut teknologinen kehitys ja taloudelliset voimat. Teknologinen kehitys onkin kasvattanut tarvetta myös ihmisten osaamiselle ja asiantuntemukselle. Moderni kasvu, joka johtuu sekä tuottavuuden kasvusta, että osaamisen diffuusioitumisesta yhteiskunnassa (koulutus), on tasoittanut pääomien kasautumista riittävästi, jotta Marxin ennustama kapitalismin kuolema ei ole tapahtunut. Mutta, (tämä on tärkeä mutta) mikään ei ole poistanut pääoman syviä rakenteita tai sen makroekonomista merkitystä, eli suhdetta työstä saatavaan tuloon.

Seuraava osa http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/09/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-3.html

Lähde: Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.

Mustat joutsenet ja yhteiskunta - kuinka valmistautua yllätyksiin?

Kirjoitin aiemmin tänä vuonna katsauksen Nassim Talebin teoksesta The Black Swan - The Impact of the Highly Improbable. Koska kyseessä on merkittävä kirja, löytyy siitä kirjoitettavaa useammankin bloggauksen aiheeksi. Tässä haluan tuoda esille kirjan lopussa olevaa erillistä esseetä, jossa Taleb ensinnäkin havainnollistaa aluetta, jolla mustia joutsenia, eli erittäin epätodennäköisiä mutta vaikutuksiltaan valtaisia tapahtumia, esiintyy. Tämän lisäksi hän esittelee kymmenen kohtaisen listansa niistä toimista, joita yhteiskunnan olisi tehtävä, mikäli se haluaa varustautua mustien joutsenien varalta. Näitä tapahtumia ei voida estää, mutta kysymys onkin siitä miten taataan olosuhteet, joissa ne aiheuttavat mahdollisimman vähän sekaannusta, kärsimystä ja tuhoa ihmisille heidän jokapäiväisessä elämässään. Emme voi kontrolloida maailmaa, mutta voimme sen sijaan päättää onko yhteiskuntamme kestävä mustien joutsenten edessä vai onko se hauras ja särkyvä.

Mitä mustat joutsenet ovat ja missä niitä esiintyy?

Kyseessä ovat siis erittäin epätodennäköiset, vaikutuksiltaan suuret tapahtumat, jotka usein mullistavat käsityksemme maailmasta. Metafora "musta joutsen" tulee Englannista, jossa yleinen tieto kautta sukupolvien oli, että ainoastaan valkoisia joutsenia on olemassa. Tämä uskomukseksi paljastunut tieto muuttui, kun Australiasta tuotiin musta joutsen kauppalaivojen mukana ihmisten ällistykseksi. Se miksi tällaisia tapahtumia voi syntyä on Talebin mukaan syvällä monissa kulttuurillisissa piirteissämme. Rakastamme tietoa, varmuutta, mallinnoksia, ennustuksia, kontrollia jne. ja vihaamme epävarmuutta sekä itseorganisoitumista. Keskitymme vain siihen minkä tiedämme ja osaamme, mutta emme tunnu sallivan mahdollisuutta erehtyväisyydellemme. 

Mustia joutsenia ei kuitenkaan esiinny ihan missä tahansa, siksi Taleb jakaakin maailman kahdenlaisiin ympäristöihin a) Mediocristaniin ja b) Extremenistaniin. Ensimmäisessä tilastotiede ja ennusteet ovat käyttökelpoisia, sillä monet ilmiöt noudattavat Gaussin kellokäyrästä tuttua normaalijakaumaa. Esimerkiksi ihmisten pituuksia mitattaessa ei mustia joutsenia esiinny siinä määrin, että yksi ihminen voisi vaikkapa muuttaa tuhannen ihmisen otosta valtavalla pituudellaan. Ei, yhden vaikkapa 2,5 metrisen ihmisen erittäin epätodennäköinen olemassaolo ei muuta sitä, että tuhat ihmistä on keskimäärin jossain 170 cm tuntumassa. Maailman pisin ihminen ei ole kovin kymmenkertaisesti maailman lyhyintä pidempi.

Normaalijakauma

Toisin on Extremenistanissa, jossa yksi ainoa muuttuja valtavasta otoksesta voi muuttaa koko otoksen. Ei liene yllättävää, että talous ja sen ilmiöt kuuluvat Extremenistaniin. Kuten tiedetään nykyään esimerkiksi 85 maailman rikkainta omistaa yhtä paljon, kuin 3 500 000 000 köyhintä. Toisin sanoen rikkain ihminen on biljoonakertaisesti rikkaampi kuin köyhin. Tätä joukkoa ei pystytä ymmärtämään Gaussin kellokäyrän avulla, vaan potenssilain avulla. 

Potenssilakia noudattava jakauma (Wikipedia)

Lisäksi Taleb erottaa toisistaan kysymykset joihin on olemassa joka a) yksinkertainen vastaus b) kompleksinen vastaus. Yksinkertaisen, binäärisen (kyllä/ei) vastauksen voi saada asioihin kuten "onko joku raskaana vai ei?". Tällaisia kysymyksenasetteluja esiintyy kuitenkin lähes ainoastaan kliinisissä ympäristöissä, kuten laboratorioissa tai erilaisissa peleissä joissa säännöt ovat selvät. Todellisessa elämässä ne eivät ole kovin yleisiä. Lisäksi näihin tapahtumiin liittyy se, että vaikutukset väärässä olemisesta eivät ole magnitudiltaan suuria. Kompleksisia vastauksia sen sijaan ovat esimerkiksi yhteiskunnalliset kysymykset väärällään. Kyllä, mutta jos... Ei, mutta jos... Ehkä mikäli jne. Näissä kysymyksissä ei ole kyse vain todennäköisyyksistä, vaan myös mahdollisten tapahtumien magnituudeista.

Näiden muuttujien pohjalta Taleb on luonut seuraavanlaisen nelikentän:

Alue I on siis nykyinen ideaalimaailma: mallit toimivat, kysymyksiin on binääriset (kyllä/ei) vastaukset jne. Ihmisellä on kontrolli.

Alueella II mallit ja tilastollinen analyysi toimii siedettävästi, vaikkakin tiettyjä riskejä on olemassa

Alueella III yllättävät, poikkeukselliset tapahtumat ovat mahdollisia, mutta niiden vaikutukset vähäisiä, joten huomiota ei kannata uhrata liikaa. 

Alue IV on mustien joutsenten: sekä positiivisten, että negatiivisten. Teoriat ja mallit on syytä jättää omaan arvoonsa ja valmistautua kaikkeen mitä vastaan tuleee.

Taleb on kehittänyt Barbell -strategian, jossa IV alueelta siirrytään III alueelle. Barbellissa maksimoidaan sekä konservatiivisuus, että agressiivisuus - 85-90 % sijoitetaan niin turvallisiin kohteisiin kuin suinkaan on mahdollista. Niin turvallisiin, että niitä eivät keskivertoriskin hyväksyvät voi hyväksyä liian alhaisen tuoton takia. 10-15 % sen sijaan sijoitetaan äärimmäisen spekulatiivisesti. Tällä tavalla mustat joutsenet pystytään rajaamaan positiivisiksi, mikäli niitä tapahtuu. Barbell -strategia on hyvä pitää mielessä, mutta myös ymmärtää, että se mikä on sijoittamisessa mahdollista ei ole samaa muissa asioissa saatika sitten kokonaisten yhteiskuntien osalta. Vai olisiko Barbell -strategia mahdollista laajentaa yhteiskunnalliseen kokoluokkaan? Voisimmeko turvata elämän jatkuvuuden ja samalla kuitenkin investoida pienen osan resursseistamme yltiöoptimistisiin tieteellisiin kokeiluihin? Tässä voisi olla hyvä kirjoituksen aihe tulevaisuudessa. 

Miten valmistaa yhteiskuntaa haitallisten mustien joutsenien varalta?

Taleb antaa ohjeita myös niitä tapauksia varten, joissa pakeneminen IV -sektorilta, eli mustien joutsenten alueelta ei ole mahdollista. Hänen kymmen ohjettaan mustia joutsenia sietäville yhteiskunnille ovat:

1. Sen mikä on hauras pitäisi antaa särkyä aikaisin, kun se vielä on pieni

Minkään ei pitäisi antaa tulla liian isoksi epäonnistuakseen (too big to fail).

2. Ei tappioiden sosialisointia ja voittojen yksityistämistä

Bailoutattavat yhtiöt pitää kansallistaa, tällä hetkellä otamme sekä sosialismin, että kapitalismin huonoimmat puolet.

3. Sille joka ajaa koulubussin ojaan ei pidä antaa uutta bussia käyttöön

Jos koulubussinkuljettaja ajaa bussin ulos tieltä, vanhemmat ja yhteisö ei enää koskaan anna hänen ajaa uudestaan koulubussia. Minkä takia ekonomistit ja muut vastuussa olleet päättäjät, jotka ajoivat talouden ulos tieltä saavat edelleen jatkaa ja heille annetaan uudet resurssit? Uudet, aiemmista kriiseistä puhtaat ihmiset pitää saada vanhojen ja epäonnistuneiden tilalle. 

4. Älä anna kenenkään, joka saa bonuksia sijoitustesi hoitamisesta, johtaa ydinvoimalaa taloudellisten riskiesi suhteen. 

Bonusjärjestelmien epäsymmetrisyys on johtanut meidät ongelmiin. Ongelmia piilotellaan, kunnes ne posahtavat. 

5. Kompensoi kompleksisuutta yksinkertaisuudella

Globaali talous on jo itsessään tarpeeksi kompleksinen, emme tarvitse monimutkaisia finanssituotteita sen päälle. 

6. Älä anna lapsille dynamiittia, vaikka siinä olisi varoitustekstit mukana

Monimutkaiset finanssi-innovaatiot pitää kieltää, koska juuri kukaan ei ymmärrä niiden toimintaa. Kansalaisia pitää suojella näiltä "tuotteilta". 

7. Luottamusta markkinoihin ei tarvitse palauttaa

Ainoastaan ponzit (pyramidihuijaukset) tarvitsevat luottamuksen palauttamista, eivät toimivat markkinat.

8. Älä anna narkomaanille huumeita, jos hänellä on vieroitusoireita

Velkakriisi ei ole tilapäinen ongelma, se on rakenteellinen. Lisävelka ei auta parantamaan riippuvuutta.

9. Kansalaisten ei pitäisi olla riippuvaisia sijoitusmarkkinoista tai talousasiantuntijoista

Sijoittamisen pitäisi olla vapaa-ajan toimintaa ja jännityksen hakemista, ei pakollinen osa elämää. Kansalaisille riittää huoli omaan työhönsä liittyvissä kysymyksissä, niihin he voivat sentään itse vaikuttaa, toisin kuin sijoituksiinsa ja eläkkeisiinsä.

10. Tehdään omeletti rikkoutuneista munista

Talousjärjestelmä täytyy rakentaa ja suunnitella uudestaan, tilapäiset ad hoc -korjaukset eivät riitä.

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 1

Tässä neljä osaisessa tekstisarjassa käyn läpi ranskalaisen taloustieteen professorin Thomas Pikettyn mahtipontisen Capital in the 21st Century - teoksen. Teoksen ensimmäisessä osassa Piketty käy läpi tulojen ja pääoman kehitystä ja perusteita viimeisen 300 vuoden ajalta. Ensimmäinen osio tarjoileekin eniten taloushistoriasta kiinnostuneille. Piketty haluaa omien sanojensa mukaan pureutua enemmänkin tuloerojen rakenteellisiin syihin ja nostaa esille kysymyksiä liittyen juurikin rakenteiden oikeudenmukaisuuteen. Itse eriarvoisuutta hän ei pidä välttämättä huonona asiana, kysymys on enemmänkin siitä, millä perusteilla taloudellinen eriarvoisuus ollaan valmiita hyväksymään. Pikettyn tarkoituksena oli kirjoittaa kirja, joka ei olisi taloustieteellinen siinä mielessä, kuin se nykyään mielletään (matemaattisena, hyvin tiukasti tarkkaan rajattuihin kysymyksiin pureutuvana), vaan enemmänkin yhteiskuntatieteellinen. Hänen mukaansa Capital on yhtä paljon kirja historiasta, kuin taloudesta. Hän kritisoikin nykytaloustiedettä liiallisesta matemaattisesta suuntautumisesta, joka eristää taloustieteen ikään kuin omaksi loogiseksi kuplakseen ympärilla olevasta kompleksisesta maailmasta.

Tavallaan olemme samassa 2000-luvun alussa, kuin esi-isämme olivat 1800-luvun alussa: todistamme suuria muutoksia taloudessa ympäri maailman ja on hyvin vaikea tietää, kuinka mittavasti ne realisoituvat tai miltä globaali varallisuuden jakautuminen näyttää sekä maiden sisäisesti, että niiden välillä muutaman vuosikymmenen kuluttua. 1800-luvun taloustieteilijät ansaitsevat tunnustuksen varallisuuden jakautumista koskevien kysymysten asettamisesta taloustieteellisten analyysien keskiöön, sekä pitkäaikaisten trendien tutkimisesta. Heidän vastauksensa eivät aina olleet tyydyttäviä, mutta ainakin he kysyivät oikeita kysymyksiä.


- Thomas Piketty

Vaurastumiskeskustelun historia

Varallisuuden jakautuminen on herättänyt yhteiskunnallista keskustelua satojen vuosien ajan, kannat ovat olleet jossain Karl Marxin, joka uskoi pääoman lopulta kasaantuvan yksiin käsiin, ja Simon Kuznetsin, joka taas uskoi kilpailun ja teknologisen kehityksen tasoittavan ja harmonisoivan luokkaeroja, välissä. Marxin ajattelun loppupäätelmänä oli, että kapitalismi tulisi sortumaan omaan mahdottomuuteensa, koska pääoma kasaantuisi liiaksi. Talousliberaalit taas näkivät markkinat itseään tasapainottavana systeeminä, jonka toimintaan ei pitäisi puuttua, kuten esimerkiksi Adam Smithin metafora näkymättömästä kädestä hyvin havainnollistaa. 1800-luvulla Marxin ajattelu oli vahvimmillaan, hän näki pääoman keskittyvän teolliset tuotantovälineet omistaville kapitalisteille. David Ricardon ajattelu vuosisata aiemmin oli saman suuntaista, mutta hän piti olennaisempana pääomana maa-aluiden omistusta.

Varallisuuserojen kvantitatiivinen tutkiminen länsimaissa tuli mahdolliseksi 1900-luvun alussa, kun ekonomistit alkoivat kerätä dataa valtioiden kansallistulosta ja progressiivista verotusta alettiin implementoimaan ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin. Tätä aiemmin käytettävissä oleva data on heikompilaatuista ja perustuu enemmänkin kvalitatiiviseen analyysiin. 1800-luvulla varallisuuserojen kasvu oli valtaisaa - palkat olivat stagnaatiossa kautta länsimaiden, vaikka talouskasvu olikin suurta.  1870-1914 vuosien välillä varallisuuserojen kasvu sentään pysähtyi, mutta toisaalta ei kaventunutkaan. Pikettyn mielestä onkin mielenkiintoista miten kehitys olisi jatkunut ilman maailmasotien aikakautta, joka paradoksaalisesti kaikesta kärsimyksestä huolimatta sai varallisuuserot kaventumaan, ja oli ainutlaatuinen aikakausi historiassa. Tämän jälkeen on kuitenkin siirrytty hiljalleen aikakaudelle, jossa varallisuuserot kasvavat rakenteellisten muutosten seurauksena. Piketty pitää Marxin esittämiä kysymyksiä pääoman evoluutiosta yhtä tärkeinä nyt, kuin ne olivat 150 vuotta sittenkin, mutta hän ei näe kapitalismia yhtä destooppisesti, kuin Marx. 

Ei ole olemassa mitään perustavanlaatuista syytä, miksi pitäisi uskoa talouskasvun olevan automaattisesti tuloeroja tasapainottavaa. Liian kauan aikaa on kulunut siitä, kun meidän olisi pitänyt laittaa eriarvoisuuden kysymys takaisin taloustieteellisen analyysin keskiöön, ja alkaa kysymään niitä kysymyksiä, jotka nousivat ensimmäisen kerran esille jo 1800-luvulla. Liian kauan ekonomistit ovat vältelleet varallisuuden jakautumisen kysymystä, osaksi Kuznetsin optimististen päätelmien vuoksi ja osaksi taas taloustieteessä vallinneen, agentti-päämies -teoriaan perustuvia yksinkertaistavia matemaattisia malleja kohtaan syntyneen innostuksen vuoksi.  

- Thomas Piketty

Kuznetsin ja useiden muiden talousliberaalien mukaan nouseva vuorovesi nostaa kaikkia veneitä. Tällä viitattiin siihen, miten kasvu ja teknologinen kehitys tasoittaisi varallisuuseroja.

Tulo ja pääoma

Piketty määrittelee tulon (income) siten, että se koostuu:

1) työstä saatavasta tulosta (palkat, bonukset, muut edut) ja
2) pääomatuloista (vuokrat, osingot, rahoitusinstrumentit, teolliset koneet)

Tämä ero on olennainen, sillä mikäli pääomatulojen osuus koko kansantulosta kasvaa liikaa ja samalla siis palkkojen osuus vähentyy olemme Pikettyn mukaan ongelmissa. Palkkojen osuutta voidaan teoriassa kasvattaa tiedon ja osaamisen diffuusioitumisella, eli että eri työntekijöiden taidot ovat niin erikoistuneita ja vaikeasti korvattavissa tai hankittavissa muualta, että palkat kasvat. Tosiasiassa kuitenkaan asia ei ole näin yksinkertainen, joka on huomattu viime vuosikymmeninä esimerkiksi valtavissa työn ulkoistuksissa kehittyviin maihin. Kasvu voi hyödyttää Pikettyn mukaan  joitain ja heikentää toisia. Koulutuksen avulla voidaan yrittää pitää käynnissä tiedon ja osaamisen diffuusiota yhteiskunnassa, mutta tämä ei välttämättä riitä nostamaan työstä saatavan tulon osuutta riittävästi pääomiin nähden.

Piketty pitää tuloerojen kasvun (divergence) syynä erityisesti 1) huippupalkansaajien ja tavallisten palkansaajien eron räjähdysmäistä kasvua, sekä 2) heikon kasvun aikana tapahtuvan pääoman osuuden kasvamista tuloista. Näistä etenkin jälkimmäinen on hänen mukaansa vaarallinen kehitys.

Ylimmillä johtajilla on suurimmaksi osaksi valta asettaa heidän oma ansiotasonsa, joissain tapauksissa jopa ilman rajoituksia ja useimmissa tapauksissa ilman mitään selkeää yhteyttä heidän omaan tuottavuuteensa, joka toisaalta on hyvin vaikeasti arvioitavissa etenkin suurissa organisaatioissa. Tämä ilmiö on havaittavissa etenkin Yhdysvalloissa ja vähemmässä määrin Iso-Britanniassa, ja voi olla osin selitettävissä sosiaalisten ja fiskaalisten normien historialla viimeisen vuosisadan aikana. Ilmiö on vielä heikosti havaittavissa muissa vauraissa maissa, kuten Japanissa, Saksassa, Ranskassa sekä muissa manner-Euroopan maissa, mutta trendi osoittaa samaan suuntaan. 

- Thomas Piketty

Pääoma ja talouskasvu

Pikettyn teorian ytimessä on seuraava helposti ymmärrettävä taloustieteellinen malli, jota hän kutsuu epätasa-arvoisen tuloerokehityksen perusteelliseksi syyksi:

r > g

jossa r = vuosittainen palautusprosentti pääomalle, ja g = prosentuaalinen talouskasvu. Tämä tarkoittaa sitä, että kun pääoman tuotot ylittävät riittävän pitkäaikaisesti talouskasvun, taloudellinen epätasa-arvo kasvaa. Tällaisessa tilanteessa peritty varallisuus alkaa dominoida yhteiskunnassa ja saattaa johtaa tilanteeseen, jossa modernit länsimaiset arvot joutuvat taloudellisten voimien kanssa vastakkain. Tällainen tilanne on Pikettyn mukaan vallinnut teollisen vallankumouksen alusta alkaen lukuunottamatta tuota jaksoa ensimmäisen maailmansodan ja 1980-luvun välillä. Piketty nostaa esille myös demografisen kehityksen: mikäli väestö kasvaa nopeasti, perityn varallisuuden merkitys on vähäinen koska suurin osa lapsista ei saa paljoakaan vanhemmiltaan. Toisin on kuitenkin, jos maan väestönkasvu on stabiili tai jopa laskussa. Tällöin peritty varallisuus nousee olennaisemmaksi. Piketty selittää tällä osin USA:n ja manner-Euroopan välisiä näkemyseroja: USA:n väkiluku on kasvanut reilun 200 vuoden aikana 100 kertaiseksi, kun taas esimerkiksi Ranskassa se on samassa ajassa vai tuplaantunut. USA:ssa siis suhtautuminen perintöihin on ollut historiallisesti merkityksetöntä. Koska uusia mantereita ei kuitenkaan enää ole, eikä maailman väkilukukaan voi kasvaa satakertaiseksi, on USA:n tapausta pidettävä Pikettyn mukaan enemmänkin poikkeuksena, kuin sääntönä. Euroopan maiden historiallinen kehitys antaa paremman vertauskohdan tulevaisuuteen.

Pääoma ja ansiotulot

Allokaation peruskysymyksen ytimessä on aina ollut se, kuinka paljon tuotosta saa pääoman omistava ja kuinka paljon itse työn tekevä taho. Ennen teollista vallankumousta allokaation ongelma oli maanomistajien ja talonpoikien välinen, teollisen vallankumouksen jälkeen kapitalistien ja työväen.

Symbolisesti  pääoma- ja palkkatulojen eriarvoisuus on kysymys joka herättää paljon tunteita. Se ristiää yleisten käsitysten kanssa siitä, mitä pidetään oikeudenmukaisena ja mitä ei, joten on vähemmän yllättävää, jos tämä johtaa ajoittain fyysiseen väkivaltaan. 

- Thomas Piketty

Niiden jotka eivät omista muuta kuin oman työvoimansa saattakin olla vaikeata hyväksyä pääomat omistavien tahojen saamat suuret tuotot työstä, jonka he tekevät. Pääomalle menevän osuuden määrä vaihtelee Pikettyn mukaan neljäsosasta jopa puoleen erityisen pääomaintensiivillä aloilla, kuten kaivosteollisuudessa. Toisaalta taas mikäli pääoma ei saisi mitään, vaan kaikki tuotto menisi työn tekeville, ei investointia tapahtuisi ainakaan nykyisen talousjärjestelmämme kontekstissa.

Pitkän aikaa oli yleisesti hyväksytty, vähän kritisoitu ja alan kirjallisuudessa toistunut käsitys ekonomistien joukossa, että pääoman ja ansiotulon osuus kansantulosta oli tasapainossa pitkällä aikavälillä, siten että ansiotulon osuus oli 2/3 ja pääoman 1/3.  

- Thomas Piketty

Pääoman osuus allokaatiosta putosi 1950-luvulla kaikkien aikojen pohjalukemiin. Tämän jälkeen pääoma alkoi kuitenkin kasvattaa osuuttaan ja Piketty esittääkin erityisesti Thatcherin ja Reaganin aloittaman konservatiivien vallankumouksen, Neuvostoliiton romahduksen ja pääomien vapauttamisen johtaneen meidät nykyiseen tilanteeseen, jossa pääoma on palannut samaan asemaan, jossa se oli viimeksi ennen maailmansotia.   

Kansantulo

Kansatulo (National Income) on yhtä kuin kotimainen tuotanto plus nettotulot ulkomailta. Se tarkoittaa yhteenlaskettuna kaikkia tietyn maan kansalaisten tiettynä vuonna keräämiä tuloja. Kansantulo ei siis ole sama asia, kuin bruttokansantuote (Gross Domestic Product), joka mittaa jonkin maan kokonaistuotannon. Kansantulossa BKT:sta vähennetään pääoman kuluminen, joka Pikettyn mukaan on länsimaissa nykyään noin 10% BKT:sta. Tämä pääoman kuluminen on ensin maksettava, muussa tapauksessa talous supistuu jatkossa. Näin saatava nettokansantuote onkin näin yleensä 90% BKT:sta. Tämän jälkeen lisätään tai vähennetään nettotulo ulkomailta. Tästä siis johtuukin, että jonkin maan kansantulo voi olla paljon suurempi tai pienempi, kuin BKT. Kovin suuria eroja ei yleensä voida pitää yllä pitkään ilman jonkinlaista pakkovaltaa, ja nykyään maailman maat ovatkin Pikettyn mukaan yllättävän tasapainossa keskenään, noin 1-2 % marginaalin päässä.

Kansantulo koostuu pääomatuloista ja ansiotuloista. Pääoma sisältää siis kaikenlaisen omaisuuden, kuten kiinteistöt, tehtaat, infrastruktuurin, koneet, patentit, rahoitusinstrumentit jne. Pääoman omistaa joku yksityiset toimijat (ihmiset, yritykset), valtiot tai kolmannen sektorin toimijat, eli säätiöt, kirkot jne. Ihmispääomaa Piketty ei sisällytä kirjassaan käyttämään pääoman määritelmään. Tämä johtuu siitä, että ihmispääomaa ei voida orjuudesta vapaissa yhteiskunnissa mitenkään omistaa kenenkään muun, kuin itse ihmisen toimesta. Piketty sisällyttää pääoman määritelmäänsä myös muunlaisen pääoman kuin sellaisen joka on tuotannollisessa käytössä, kuten esimerkiksi kullan tai asunnon jossa omistaja itse asuu.

Pääoma kaikissa muodoissaan on aina näytellyt kaksiosaista roolia, toisaalta arvon säilyttäjänä ja toisaalta tuotannontekijänä. Sen vuoksi päätin, että on yksinkertaisempaa olla tekemättä jakoa varallisuuden ja pääoman välillä.

- Thomas Piketty

Kansallisvarallisuus (National Wealth) taas muodostuu yksityisestä ja julkisesta varallisuudesta. Pikettyn mukaan julkinen varallisuus on nykyään käytönnössä merkityksetöntä, sillä se on valtioiden velkaantumisen vuoksi usein jopa negatiivista.

Tulo on virta, se vastaa tuotettujen tuotteiden määrään ja niiden jakamiseen tiettynä ajanjaksona, joka on usein vuosi. Pääoma on varasto, joka vastaa kokonaisvarallisuuden omistamiseen tiettynä hetkenä ajassa. Tämä varasto tulee varallisuudesta, jota on hankittu tai jota on kerääntynyt kumulatiivisesti kaikkien aiempien vuosien aikana.

- Thomas Piketty

Pääoma/ansiotulo kerroin saadaan, kun koko pääoma jaetaan vuoden aikana maksetuilla ansiotuloilla. Länsimaissa tuo kerroin on nykyään noin 5-6, joka tulee keskimäärin noin 30-35 000 euron tuloista per capita, sekä 150-200 000 euron varallisuudesta per capita vuositasolla. Tämä kerroin ei tietenkään kerro mitään itse maan sisäisestä jakaumasta, mutta se kertoo pääoman tärkeydestä kunkin maan osalta. Piketty esittää kapitalismin ensimmäiseksi pääsäännöksi:  

a = r × ß

jossa a = kansantulo, r = palautusprosentti pääomalle ja ß = pääoma/ansiotulo kerroin. Eli siis jos r = 5 ja ß = 6, niin silloin a = 30 (prosenttia), eli pääoman osuus kansantulosta. Tämä tarkoittaisi, että 30 000 euroa per capita jakaantuisi siis 21 000 euroon ansiotuloja ja 9000 euroon pääomatuloja. Jokaista asukasta kohti varallisuutta oli esimerkissä 180 000 euroa, joten 9000 euroa edustaa viittä prosenttia tästä summasta. Pikettyn mukaan tämä on peruslaki, koska se sisältää kolme kapitalistisen järjestelmän peruselementtiä 1) pääomien tuoton, 2) pääoma/ansiotulo kertoimen ja 3) pääoman osuuden kokonaistulosta.  

Pääoman tuotto vaihtelee tietenkin sen sisältämän riskin mukaan, esimerkiksi asuntojen osalta lukema on paljon alhaisempi, kuin osakkeiden. Esimerkkeinä Piketty käyttää miljoonan arvoista asuntoa Pariisissa, jonka vuokra voisi olla noin 2500 euroa kuukaudessa, eli 30 000 euroa vuodessa. Tällöin pääoman tuotoksi tulisi 3 %. Toisena esimerkkinä hän käyttää yritystä, joka tuottaa 5 miljoonan euron pääomallaan miljoonan arvosta tavaroita vuosittain. Miljoonasta 600 000 menee palkkoihin ja 400 000 omistajien voittoihin, joten pääoman tuotto on 8 %.

Kapitalismin toisena perussääntönä Piketty pitää, että mitä korkeampi säästämisaste on ja mitä alhaisempi kasvu on, sitä korkeampi on pääoma/ansiotulo kerroin.

Kansallinen tilinteko

Kansantulosta ja pääomista alettiin kiinostua 1700-luvun alussa eri puolilla maailmaa. Ensimmäisten laskutoimitusten päämääränä oli laskea kokonaisarvo kaikelle maalle, joka oli sen ajan tärkein pääoman muoto. Vasta 1 ja 2 maailmansodan välivuosina alettiin toimittaa vuosittaista tilastotietoa valtioiden taloudesta. Pikettyn mukaan tiedontuottamisen suurena syynä oli suuri lama, jonka nähtiin suurelta osin johtuneen nimenomaan taloudellisen datan puutteesta.   

Maapallon väkiluku on lähellä seitsemää miljardia vuonna 2012 ja globaali bkt on hiukan yli 70 biljoonaa euroa, joten globaali bkt per capita on lähes tarkalleen 10 000 euroa. Jos vähennämme 10 % pääoman poistoja ja jaamme lopun 12:lla, tulee kuukausittaiseksi per capita tuloksi noin 760 euroa, joka voi olla selkeämpi tapa havainnollistaa. Toisin sanoen jos globaali tulo olisi jaettu tasan kaikille maapallon asukkaille, jokainen saisi kuukaudessa nooin 760 euroa. 

- Thomas Piketty

Tämän tiedon ansiosta meillä on kuitenkin mahdollisuus myös seurata pidemmän aikavälin kehitystä eri maiden ja mantereiden välillä ja sen Piketty tekeekin kirjassaan. Meneillään on hänen mukaansa megatrendi, jossa Euroopan ja Amerikan osuus teollisesta tuotannosta putoaa 1900-1980-lukujen välisestä dominanssista (noin 80%) jonnekin 20-30 % tuntumaan tämän vuosisadan aikana, ollen nyt noin 50%.  Piketty kuitenkin arvioi globaalin eriarvoisuuden kehitystä mielummin alueellisesti kuin mannerten välisesti, koska esimerkiksi Euroopan sisällä ovat erot valtavat. Ansiotuloissa erot ovat globaalisti kaventumassa, mutta pääomatuloissa eivät. Rikkaiden maiden kansantulo on isompi kuin niiden kotimainen tuotanto ja maksajina ovat köyhät maat. Kuitenkin lukuunottamatta Afrikkaa maailma on suhteellisen hyvin tasapainossa pääomien omistuksien suhteen.

Yhteenvetona: historiallinen tieto osoittaa, että pääasiallinen mekanismi eriarvoisuuden vähentymiselle sekä kansainvälisellä, että kansallisella tasolla on tiedon ja osaamisen diffusioituminen. Toisin sanoen köyhät ottavat kiinni rikkaita, koska he saavuttavat saman teknologisen osaamisen tason, taidot ja koulutuksen, eivätkä ne ole vain rikkaimpien oikeus. 

- Thomas Piketty

Talouskasvusta

Piketty esittää epäilyksensä siitä, että kasvu voisi jatkua tällä vuosisadalla samanlaisena, kuin se oli edellisellä vuosisadalla. Piketty jakaa kasvun kahteen olennaiseen elementtiin 1) väestönkasvuun ja 2) per capita tuotannon kasvuun. Väestönkasvua hän pitää erityisen tärkeänä talouskasvun kannalta, koska se vähentää perintöjen merkitystä taloudessa, kun jokaisen sukupolven on rakennettava itse itsensä. Toisaalta taas mikäli kasvu per capita on suurta, esimerkiksi kymmenenkertaistuminen per sukupolvi, on perintöjen osuus myös vähäinen, koska ne ovat sukupolven päästä niin pieni osa kasvavaa kakkua.

Stagnaatiossa oleva, tai mikä pahempaa, vähentyvä väestö kasvattaa aiempien vuosien aikana kumuloituneen pääoman vaikutusvaltaa. Sama pätee taloudelliseen stagnaatioon, hitaassa kasvussa on todennäköistä, että pääoman tuottoprosentti on paljon kasvun prosenttiosuutta korkeampaa. Tämä, kuten esitin johdannossa, on pääasiallinen tekijä joka johtaa pitkällä aikavälillä kohti suurempaa taloudellista eriarvoistumista varallisuuden jakautumisessa. Historiallisesti pääomavaltaiset yhteiskunnat, joissa hierarkia määrittyy pääasiassa perityn omaisuuden kautta (pätee sekä feodaalisiin maatalousyhteiskuntiin, että 1800-luvun Eurooppalaisiin valtioihin) voivat nousta ja esiintyä vain alhaisen kasvun aikana. 

- Thomas Piketty

Kasvun tiellä on Pikettyn mukaan muun muassa kasvanut palveluiden osuus taloudesta, joka on useassa länsimaassa 70-80 % välillä. Palvelut eivät näet halpene ajan myötä, vaan säilyttävät suunnilleen samanlaisen hintatason. Esimerkiksi polkupyörän hinta on saatu laskemaan  siten, että kun työläinen vielä 1880-luvulla joutui investoimaan puolen vuoden palkkansa siihen, oli se laskenut jo alle viikon palkkaan 1960-luvulla. Vastaavasti parturipalvelun hinta ei olennaisesti alentunut tuona aikana ostovoimaan nähden. Piketty asettaa talouskasvun ennusteekseen 1,2 % vuotuisen kasvun, jota pitää jonkinlaisena keskitienä synkempien arvioiden (Robert Gordon) ja valtavirta-ajattelussa esiintyvän 3-4 % välillä.  

Inflaatiosta

Piketty sanoo, että inflaatio on pitkälti 1900-luvun ilmiö. 1820-1913 välisenä aikana inflaatio oli hyvin hillittyä pidemmän aikavälin näkökulmasta, vaikkakin tilapäisiä kriisejä tapahtui. Piketty löytää tästä myös esimerkkejä kirjallisuudesta, jossa hänen mukaansa vielä ennen sotia rahaa ja henkilön tienaamaa summaa pidettiin selvänä mittarina tämän elintasosta. Kaikilla oli pitkään säilynyt käsitys siitä, minkälaisen elintason esimerkiksi 1000 punnan vuosituoloilla sai. Myös valuuttojen vaihtokurssit olivat vuosikymmeniä hyvin samanlaisissa lukemissa, rahan merkitys oli paljon staattisempi kuin maailmansotien jälkeen alkaneena aikana. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nimittäin alkoi suuren inflaation aika. Valtiot tarvitsivat rahaa sotiin ja luopuivat hiljalleen kultasidonneisuudesta, johon palaaminen ei enää onnistunut sodan jälkeen. Rahan merkitys oli muuttunut pysyvästi.

Tässä oli ensimmäinen Capitalin neljästä pääluvusta, seuravassa kirjoituksessa käydään läpi toinen pääluku, jonka aiheena pääoma/ansiotulo -osuuden dynamiikka.

http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/06/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-2.html


Lähde:

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book. 

Keisari Marcus Aureliuksen aforismeja

Marcus Aurelius eli vuosina 121-180

Rooman keisarin Marcus Aureliuksen Itselleen, eli juurikin hänen itselleen kirjoittamat muistelmansa ja filosofiset pohdintansa ovat yksi stooalaisen filosofian helmistä. Kirja on monen suuren valtiomiehen, kuten Kiinan Web Jiabaon ja Yhdysvaltojen presidentin Bill Clintonin suosikkiteos.

Teoksessa Aurelius käsittelee syntymää, elämää, kuolemaa, hyvyyttä, pahuutta ja melkein kaikkea mahdollista mitä kaksituhatta vuotta sitten elänyt ihminen kykenikään havainnoimaan maailmankaikkeudesta. Teos auttaa varmasti monia löytämään sisäistä mielenrauhaa kasvattavia ajatuksia stooalaisen filosofian kautta. Huomaat varmasti, että etenkin kuoleman pohtiminen on stooalaisuudessa keskeisessä asemassa, samoin kuin kunnioittava suhde luontoon ja kohtaloon.

Seuraavassa joitakin aforismeja Itselleni-teoksesta:

#1 Olkoot nämä kaksi aina kätesi ulottuvilla ja vilkaisun päässä: ensinnäkin, että todellisuus ei tarraa kiinni sieluun, vaan lepää ulkopuolella liikahtamatta, ja häiriöt ovat peräisin yksinomaan sisäisestä käsityksestä; toiseksi, että kaikki, minkä näet, muuttuu hetkessä eikä enää ole - ja miten paljon muutoksia olet jo itsekin saanut kokea. Mieti tätä jatkuvasti. Maailma on muutosta, elämä käsitystä.

#2 Kuolema on niin kuin on syntymä, luonnon mysteeri, samojen alkuaineiden yhdistyminen, niiksi hajoaminen. Ylipäätään se ei ole sellaista, mitä pitäisi häpeillä, sillä se ei ole älylliselle elävälle olennolle kuulumaton eikä hänen edellytystensä periaatteen vastainen.

#3 Joka vapisee jälkimaineen vuoksi, ei näe, että jokainen hänet muistavista kuolee itsekin tuota pikaa. Sen jälkeen kuolevat näiden perilliset, kunnes muisto sammuu tykkänään edetessään kautta uusien syttyjien ja sammujien. Oletetaan, että muistajat olisivat kuolemattomia ja myös muisto olisi kuolematon. Mitä se sinua liikuttaa? Enkä viitsi edes sanoa, ettei se ole mitään kuolleelle, mutta mitä on ylistys elävällekään, paitsi tietyn hyödyntavoittelun mielessä? Sinä ohitat nyt väärään aikaan luonnon suoman lahjan, kun takerrut siihen, mitä joku toinen puhuu myöhemmin.

#4 Maan kuolema on tulla vedeksi ja veden kuolema on tulla ilmaksi ja ilman kuolema on tulla tuleksi ja päinvastoin.

#5 Lyhyesti: näe aina, miten hetkellisiä ja vähäpätöisiä ovat ihmisten asiat; eilen pisara limaa, huomenna muumio tai tuhkaa. Elä siis tämä silmänräpäys ajasta luonnon mukaisesti ja luovu siitä suopein mielin, niin kuin oliivi kypsyttyään putoaa ylistäen kantajaansa ja kiitollisena sen kasvattaneelle puulle.

#6 Ole niin kuin kallionkieleke, johon aallot alati murtuvat. Silti se seisoo paikoillaan, ja sen ympärillä nukahtaa veden kuohuva virta. "Minä onneton, kun tämä minulle tapahtui." Ei näin, vaan: "Minä onnekas, sillä vaikka tämä minulle tapahtui, en edelleenkään tunne tuskaa eikä käsillä oleva minua murskaa enkä tulevaa pelkää." Noin olisi voinut tapahtua kenelle tahansa, mutta kuka tahansa ei olisi kyennyt olemaan tuntematta siitä tuskaa.

#7 Miten helppo onkaan työntää luotaan ja pyyhkiä pois jokainen vaivalloinen ja vieras vaikutelma ja olla heti täydessä tyvenessä.

#8 Kuljen sitä tietä, joka on luonnon mukainen, kunnes vajoan maahan ja jään lepoon; kunnes henkäisen viimeisen kerran siihen, mistä päivittäin vedän henkeni sisään; kunnes vajoan siihen mistä isäni kokosi siemenensä ja äitini verensä ja imettäjäni maitonsa, mistä niin monien vuosien ajan olen päivittäin saanut ruokani ja juomani, mikä kantaa minua päällään kun sitä tallon ja käytän hyväkseni niin moniin tarpeisiin.

#9 Paras tapa kostaa on, ettei tule samanlaiseksi.

#10 Jos joku kykenee kumoamaan minut ja osoittamaan, että käsitykseni tai tekoni eivät ole oikeita, muutun mielihyvin. Sillä minä etsin totuutta, joka ei koskaan ole vahingoittanut ketään, mutta vahinkoa kärsii se, joka pysyy itsepetoksessa ja tietämättömyydessä.

#11 On häpeä, jos sielusi antaa ensimmäisenä periksi elämässä, jossa ruumiisi ei anna periksi.

#12 Jokainen väline, työkalu ja kapistus toimii hyvin, kun se tekee sen, mitä varten se on valmistettu. Kuitenkin ne valmistanut on niiden ulkopuolella. Sen sijaan niissä, joita pitää koossa luonto, ne valmistanut voima on sisällä ja pysyy siellä. Siksi tätä voimaa tulee kunnioittaa sitäkin enemmän ja ajatella, että jos olet sen tahtoa noudattaen, on kaikki sinulla mielesi mukaisesti. Samalla tavalla myös kaikkeudella ovat sen asiat sen mielen mukaisesti.

#13 Yritä puhua heidät puolellesi, mutta toimi, vaikka he olisivatkin sitä vastaan, kun oikeudenmukaisuuden laki niin vaatii.

#14 Älä häpeä ottaa apua vastaan. Sinun asiasi on suorittaa sinulle kuuluva tehtävä, niin kuin sotilaan piirityksessä. Mitä sitten, jos et rampana kykene yksin nousemaan muurille, mutta yhdessä toisen kanssa se onnistuu?

#15 Älä anna tulevaisuuden järkyttää mielenrauhaasi. Kohtaat sen, mikäli niin on määrä käydä, varustuksenasi sama järki, jonka avulla nyt selviydyt nykyhetkestä.

#16 Pelkääkö joku muutosta? Mitä voisi syntyä ilman muutosta? Mikä olisi kaikkeuden luonnolle rakkaampaa tai läheisempää? Voitko itse kylpeä, elleivät polttopuut muutu? Voitko tulla ravituksi, ellei ruoka muutu? Voiko jokin muu tarpeeksi täyttyä ilman muutosta? Etkö näe, että samanlaista on sinunkin muuttumisesi ja samalla tavalla välttämätöntä kaikkeuden luonnolle?

#17 Tarkkaile tähtien kulkuja, kuin itsekin kiitäisit niiden rinnalla, ja mietiskele jatkuvasti alkuaineiden muutoksia toisikseen. Tällaiset mielikuvat puhdistavat pois maanpäällisen elämän saastan.

#18 "Kurkku on kitkerä." Heitä menemään. "Tiellä on piikkipuskia." Väistä. Se riittää. Ei tarvitse lisätä: "Miksi tällaistakin pitää maailmassa olla?" Sillä luonnontieteiden tuntija nauraa sinulle, niin kuin puuseppä tai suutari nauraisi sinulle, jos paheksuisit, että näet heidän työpajoissaan sahanpurua ja jäännöspaloja siitä, mitä he valmistavat. Heillä on kuitenkin paikka, minne ne heittää, mutta kaikkeuden luonnolla ei ole mitään itsensä ulkopuolella. Ihmeellistä luonnon taidossa onkin, että se omat rajansa määrättyään muuttaa itsekseen kaiken, mikä se rajojen sisäpuolella näyttää pilaantuvan ja vanhenevan ja olevan hyödytöntä, ja luo tästä jälleen uutta, niin ettei se tarvitse ulkopuolista ainetta eikä ole vailla paikkaa, minne heittää kaikki mätä. Se on tyytyväinen omaan tilaansa ja omaan aineeseensa ja omaan taitoonsa.

#19 Älä tyydy jakamaan vain sinua ympäröivän ilman henkeä, vaan jaa vihdoin myös kaikkea ympäröivän mielen viisaus. Älyllinen kyky on levittäytynyt kaikkialle ja tarjolla sille, joka haluaa vetää sitä itseensä, niin kuin ilma on tarjolla sille, joka kykenee vetämään sitä henkeensä.

#20 Usein väärin tekee myös se, joka jättää jotakin tekemättä, ei ainoastaan se, joka tekee jotakin.

#21 Toiminnan loppuminen, pyrkimyksen ja käsityksen lakkaaminen ja ikään kuin kuolema eivät ole mitään pahaa. Ajattele nyt ikäkausia, kuten lapsuutta, poikasen ikää, nuoruutta, vanhuutta - myös näistä jokaisen muutos on kuolema. Tämäkö muka on kauheaa? Ajattele nyt elämää isoisäsi aikaan, sitten äitisi aikaan, sitten isäsi aikaan. Näet loputtomasti tuhoutumista, muutosta ja lakkaamista. Kysy itseltäsi: "Tämäkö muka on kauheaa?" Sama koskee koko elämän loppumista ja lakkaamista ja muutosta. 

#22 Mitä vain sinulle tapahtuukin, se on sinulle iäisyydestä asti ennalta valmistettu, ja syiden punos on kehrännyt ikuisuudesta asti sekä sinun olemassaolosi että tämän sinulle tapahtuvan.

#23 Ne, jotka vastustavat sinua, kun etenet oikeaa järkeä seuraten, eivät saa sinua luopumaan oikeasta toiminnasta. Älkööt he myöskään saako sinua hylkäämään hyväntahtoisuuttasi heitä kohtaan. Pidä yhtä lailla varasi näissä kummassakin: arvostelman ja toiminnan vakaudessa sekä lempeydessä niitä kohtaan, jotka yrittävät estää sinua tai heittäytyvät muutoin hankaliksi. Heihin ärsyyntyminen on heikkoutta sekin, samoin kuin on toiminnasta luopuminen ja peloissaan periksi antaminen. Kumpikin on yhtä lailla rintamakarkuri: se, joka joutuu kauhun valtaan, ja se, joka vieraantuu luontaisesta sukulaisestaan ja ystävästään. 

#24 Usein olen ihmetellyt, miten jokainen rakastaa eniten itseään, mutta silti pitää omaa käsitystä itsestään vähemmässä arvossa, kuin muiden. 

#25 Miten naurettava ja vieraantunut on se, joka kummastelee jotakin elämässä tapahtuvaa.

#26 Ihminen, olet ollut kansalainen tässä suuressa kaupungissa. Mitä väliä sinulle on, viisikö vuotta vai viisikymmentä? Mikä on lakien mukaista, on sama jokaiselle. Mitä kauheaa on siinä, jos sinut lähettää pois kaupungista luonto, joka sinut sinne toi, ei suinkaan tyranni tai väärämielinen tuomari, vaan niin kuin näyttelijän päästää näyttämöltä hänet sinne palkannut ohjaaja? "Mutta en saanut esittää viittä osaa, kolme vain." "Puhut oikein, mutta elämässä nuo kolme osaa ovat koko näytelmä." Sillä täyden mitan määrää hän, joka kerran oli yhdistymisen ja nyt hajoamisen syy; sinä olet syytön kumpaankin. Lähde siis pois suopein mielin, sillä suopein mielin on myös hän, joka sinut päästää pois.